Ihmisten edessä – Elänkö, kuten itse haluan vai jonkun muun toiveiden mukaan?

woman-2827304_1920.jpg

Elin lapsuuteni ja osan nuoruutta kuullen lähes päivittäin listauksia siitä, mikä on syntiä. Tai jos nyt ei ihan syntiä, niin kuitenkin sellaista, mikä ei kuulu uskovaisen elämään. Tälle listalle kuului muun muuassa korvisten laittaminen korviin, meikkaaminen ja muu vaatteilla koreilu, seurustelu uskosta osattoman kanssa, tanssiminen, maallisen musiikin kuunteleminen, joidenkin sarjojen katsominen TV:stä (Kauniit ja Rohkeat oli yksi pahimmista), alkoholin juonti ja avoliitossa eläminen. Nämä noin niin kuin esimerkkinä. Listaa voisi jatkaa varmasti loputtomiin. Helluntaiyhteisö on lapsuuteni ajoista muuttunut aika paljon, ja osaan noista ”säännöistä” suhtaudutaan jo huumorilla. Ajattelu on vapautunut myös yhteisön sisällä ja ainakin osassa seurakunnissa hyväksytään jo normaali inhimillisyys. Silti tietyt normit ovat juurtuneet omaan päähän melko tiukasti.

Avioero ja kaikki sen jälkeen tapahtunut on ollut itselleni isoin ”hengellisen häpeän” aihe, vaikka en enää yhteisössä mukana ole aktiivisesti. Kun olen tekemisissä seurakuntaan kuuluvien ihmisten kanssa, koen aina jossain määrin häpeää siitä, että olen epäonnistunut avioliitossani ja elän lasteni kanssa kolmisin. Tuntuu vaikealta sanoa, että olen eronnut. Tulee tunne, että asiaa pitäisi jotenkin selitellä. Kukaan ei ole oikeasti arvostellut tai tuominnut minua asiasta, mutta sisimmässäni tunnen olevani huonompi. Normi elämän kestävästä liitosta ja ydinperhemallista ainoana oikeana perhemallina on syvällä minussa. Samaan kriisiin liittyy myös uudet seurustelusuhteet. Yhteisössä elävä, ”tosiuskovainen” ei luultavasti jaa samoja ajatuksia ja arvoja kanssani. En ajattele, että pitäisikään ajatella täysin samalla tavalla, mutta vaikeaa olisi, jos toisen ajattelu olisi todella mustavalkoista. Silti tuntuu, että yhteisö ja muu elämä, esimerkiksi teologian opinnot, ovat muokanneet minusta erilaisen verrattuna ihmiseen, jolla ei ole kokemusta mistään erityisen uskonnollisesta elämästä. Eräs ystäväni sanoi kerran, että eikö ole parempi, että ihminen arvostaa ja rakastaa sinua ihan aidosti omana itsenäsi eikä esimerkiksi sen vuoksi, että kokee Jumalan johdattaneen sinut hänelle tai sen vuoksi, että uskot samalla tavalla kuin hän. En enää koe paineita mahdollisen kumppanin taustasta tai nykyisestä sielun tilasta, mutta jostain syystä on paljon helpompaa tutustua ihmiseen, jolla on samantyyppinen tausta ja joka sen vuoksi puhuu kanssani samaa kieltä.

On raskasta, jos ei pysty elämään täysin vapautuneesti sen näköistä elämää kuin eläisi ilman oman mielen vankilaa. On ihan inhimmillistä miettiä, mitä muut ajattelevat minusta, mutta kun se oikeasti ohjaa valintoja ja jätän tekemättä asioita jonkun toisen mielipiteiden vuoksi, on jotain pielessä. Tämä on kuitenkin minun elämäni. Minun ainutlaatuinen elämäni, joka tapahtuu nyt eikä ole kelattavissa taaksepäin ja elettävissä uudelleen. En koe, että muiden mielipiteet oikeasti vaikuttaisivat ratkaisevasti siihen, millaista elämää elän. Mutta joissain tilanteissa tunnen paineita olla tietynlainen, toimia tietyllä tavalla, puhua tiettyjä asioista ja jättää tekemättä ja sanomatta tiettyjä asioita. Hassu (varmasti monen mielestä) esimerkki on siiderin tai jopa (!) viinipullon ostaminen. En käytä alkoholia kovin paljoa eikä siihen liity mitään ideologista tai uskonnollista syytä, mutta sen kerran, kun ostan jotain alkoholijuomaa, mietin koko ajan tekeväni jotain kiellettyä ja toivon, etten jää siitä kiinni. Ihan todella hävettävää olisi jäädä kiinni Alkon kassalta. Se vielä on sillä tavalla sopivasti kylän isoimman kaupan yhteydessä.

En tiedä, olisiko elämä helpompaa, jos olisi aikoinaan tehnyt jonkun täyskäännöksen ja lähtenyt luopion teille oikein tosissaan ja näkyvästi, ovet paukkuen. Eläisi kieli poskella välittämättä kenenkään mielipiteistä. Ei sekään olisi minun elämääni. Nyt elämäni on kuitenkin tasapainoista ja hyvää. Ehkä pikkuhiljaa alan päästä eroon siitä ajatuksesta, että osaa siitä pitäisi peitellä ja hävetä. Näiden asioiden kirjoittaminen julkisesti on askel kohti vapautta. Aikuisena, 34-vuotiaana kahden lapsen äitinä, pitäisi jo voida elää omaa elämää eikä yrittää elää toisten ihanteiden mukaan. Ihmisten edessä, avoimesti.

 

Suhteet Oma elämä Mieli

Liikenneraivo, someraivo, laturaivo, kassaraivo – mikä meitä riepoo?

Jokin aika sitten olin lasteni kanssa autolla liikenteessä. Oli vähän ruuhkaa ja liikenne takelteli. Kuulin lasten suusta mm. seuraavaa: ”No eikö siinä autossa ole ollenkaan kaasua, paina nyt talla pohjaan senkin hidastelija”, ”mistä muropaketista toi on saanu ajokorttinsa, kun se ei osaa ajaa”, ”eikö nyt voinu näyttää aiemmin vilkkua”. Oli peiliin katsomisen paikka. Keneltä muulta lapset olisivat moista oppineet kuin minulta? Varsin tutun kuuloisia lauseita. Kuka tahansa minut tunteva kuvailisi minua luultavasti rauhalliseksi ja pitkäpinnaiseksi. Vaan kun istahdan ratin taakse, niin minusta kuoriutuu varsin itsekeskeinen paskiainen, jonka elämäntehtävä on muiden ajotaidon arvostelu. Ikään kuin kaikki muut olisivat liikenteessä vain minun kiusana. Liikenneraivo repeää.

angry-2191104_1920.jpg

Kuva: Pixabay

Kaupan kassajono matelee juuri silloin, kun olisi kiire ja ostoskärryssä on kolme kiloa sulavia pakasteita. Juuri, kun olen pääsemässä kassalle, edellisen asiakkaan banaaneista puuttuu hintalappu. Hän lähtee toiselle puolelle kauppaa punnitsemaan niitä. Kuulen, kuinka takanani olevat mutisevat vihaisesti ja itselläkin alkaa naama punoittaa ärtymyksestä. Kun tämä muiden kiusaksi baananinsa punnitsematta jättänyt viimein pääsee maksamaan ostoksiaan, maksaa hän todennäköisesti käteisellä, kymmenen sentin kolikoilla. Sitä paitsi, hän ei laittanut ostostensa jälkeen edes sitä välikapulaa kassahihnalle. Kassaraivo repeää.

Facebookin keskusteluryhmässä on joku idiootti, joka jankkaa tyhmästä asiasta ja vaikka kuinka yrittäisi hänelle selittää asian toista puolta, hän pitää kiinni omasta mielipiteestään. Joka on VÄÄRÄ mielipide. Hän on tyhmä ja hän on väärässä. Alkaa ärsyttää ja vaikka kuinka yritän ajatella, että ”joskus on viisautta olla hiljaa”, päätän silti sohaista muurahaispesää vielä kerran. Someraivo repeää.

Uimahallissa on monta vapaata rataa. En koe olevani niin kova uimari, että kehtaisin mennä radalle, jossa muut uivat kaksi radan mittaa samassa ajassa kuin minä yhden. Siispä uin sillä ensimmäisellä radalla, jossa kaikki perusuimarit uivat. Kuinka olla, keskellä rataa hengailee eläkeläisporukka tukkimassa koko väylän. Juttelevat vaan. Eivätkä edes väistä, vaikka näkevät, että muitakin uimareita on radalla. Ihan tahallaan ärsyttävät minua! Rataraivo repeää.

Talvella hiihtoladulla on lapsia, jotka eivät vielä kovin hyvin osaa hiihtää ja saattavat hermostuksissaan jäädä keskelle latua makaamaan. Pilaavat vielä ladunkin. Minun latuni! Pitääkö niitä kiukuttelevia lapsia tuoda sinne kuntohiihtäjien riesaksi! Menee koko harjoitus ihan pieleen, kun pitää hidastaa vauhtia. Laturaivo repeää.

Oikeasti en tietenkään kyseisissä tilanteissa sano mitään, vaan puhisen kiukusta itsekseni. Valitan ehkä jälkikäteen kaverille, kuinka ärsyttäviä ihmisiä voi olla ja kuinka he eivät tajua käyttäytyä toivomallani tavalla vaan VÄÄRIN! Näissä tilanteissa yhdistävä tekijä on, että se ärsyttävästi käyttäytyvä on joku tuntematon ihminen. Entä, jos kaupan kassalla edellä oleva punnitsematta jättänyt on minulle tuttu, esimerkiksi ystäväni tai sukulaiseni. Tunnen luultavasti myötätuntoa häntä kohtaan. Eihän se tilanne hänellekään ole mukava. Jokaiselle sattuu unohduksia ja jokaisen kohdalle käy joskus niin, ettei ostetussa tuotteessa ole viivakoodia ja kassatyöntekijä joutuu sitä selvitellä. Entä jos ladulla on oma lapsesi tai ystäväsi lapsi harjoittelemassa hiihtoa? Tai olet itse sattumalta tavannut uimahallissa ystäväsi ja päätät vaihtaa muutaman sanan hänen kanssaan? Et luultavasti tahallisesti tuki muiden rataa ihan vain ilkeyttäsi. Viikottain lehdissä on otsikoita, kuinka milloin mikäkin raivo on revennyt. On someraivoa, laturaivoa, junaraivoa jne. Mikä saa aikuiset ihmiset menettämään malttinsa niin kovin helposti?

Kuinka helppoa on ärsyyntyä tuntemattomalle ihmiselle. Kuinka helppoa on nähdä asia vain omasta näkökulmasta, itsekkäästi, ja olla tuntematta myötätuntoa. Ensi kerralla, kun edessäni oleva autoilija ei uskalla lähteä vilkasliikenteisestä risteyksestä ja minua ärsyttää kallisarvoisen minuutin tuhlaaminen ajastani, yritän hillitä kiukkuni. Onko oikeasti kaiken negatiivisen energian arvoista raivota muutaman minuutin vuoksi? Tai jos joku tekee liikenteessä virheen, niin so what, virheitä sattuu. Joskus jopa itselle. Jos joku ajaa liian lähellä takanani, vaikka ajan taatusti rajoitusten mukaisesti, niin mitä sitten? Voin olla vihainen, ettei hän toimi, kuten minä haluaisin, mutta lopulta en kuitenkaan voi hallita kenenkään muun toimintaa ja käytöstä. Ainoa, mihin voin vaikuttaa on oma asennoitumiseni asiaan. Jospa osaisin ensi kerralla olla myötätuntoinen ja suhteuttaa asian oikeaan mittakaavaan. Jos johonkin asiaan haluan puuttua, voisinko tehdä sen ystävällisesti raivoamisen sijaan?

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään