Ihmisten edessä – Elänkö, kuten itse haluan vai jonkun muun toiveiden mukaan?
Elin lapsuuteni ja osan nuoruutta kuullen lähes päivittäin listauksia siitä, mikä on syntiä. Tai jos nyt ei ihan syntiä, niin kuitenkin sellaista, mikä ei kuulu uskovaisen elämään. Tälle listalle kuului muun muuassa korvisten laittaminen korviin, meikkaaminen ja muu vaatteilla koreilu, seurustelu uskosta osattoman kanssa, tanssiminen, maallisen musiikin kuunteleminen, joidenkin sarjojen katsominen TV:stä (Kauniit ja Rohkeat oli yksi pahimmista), alkoholin juonti ja avoliitossa eläminen. Nämä noin niin kuin esimerkkinä. Listaa voisi jatkaa varmasti loputtomiin. Helluntaiyhteisö on lapsuuteni ajoista muuttunut aika paljon, ja osaan noista ”säännöistä” suhtaudutaan jo huumorilla. Ajattelu on vapautunut myös yhteisön sisällä ja ainakin osassa seurakunnissa hyväksytään jo normaali inhimillisyys. Silti tietyt normit ovat juurtuneet omaan päähän melko tiukasti.
Avioero ja kaikki sen jälkeen tapahtunut on ollut itselleni isoin ”hengellisen häpeän” aihe, vaikka en enää yhteisössä mukana ole aktiivisesti. Kun olen tekemisissä seurakuntaan kuuluvien ihmisten kanssa, koen aina jossain määrin häpeää siitä, että olen epäonnistunut avioliitossani ja elän lasteni kanssa kolmisin. Tuntuu vaikealta sanoa, että olen eronnut. Tulee tunne, että asiaa pitäisi jotenkin selitellä. Kukaan ei ole oikeasti arvostellut tai tuominnut minua asiasta, mutta sisimmässäni tunnen olevani huonompi. Normi elämän kestävästä liitosta ja ydinperhemallista ainoana oikeana perhemallina on syvällä minussa. Samaan kriisiin liittyy myös uudet seurustelusuhteet. Yhteisössä elävä, ”tosiuskovainen” ei luultavasti jaa samoja ajatuksia ja arvoja kanssani. En ajattele, että pitäisikään ajatella täysin samalla tavalla, mutta vaikeaa olisi, jos toisen ajattelu olisi todella mustavalkoista. Silti tuntuu, että yhteisö ja muu elämä, esimerkiksi teologian opinnot, ovat muokanneet minusta erilaisen verrattuna ihmiseen, jolla ei ole kokemusta mistään erityisen uskonnollisesta elämästä. Eräs ystäväni sanoi kerran, että eikö ole parempi, että ihminen arvostaa ja rakastaa sinua ihan aidosti omana itsenäsi eikä esimerkiksi sen vuoksi, että kokee Jumalan johdattaneen sinut hänelle tai sen vuoksi, että uskot samalla tavalla kuin hän. En enää koe paineita mahdollisen kumppanin taustasta tai nykyisestä sielun tilasta, mutta jostain syystä on paljon helpompaa tutustua ihmiseen, jolla on samantyyppinen tausta ja joka sen vuoksi puhuu kanssani samaa kieltä.
On raskasta, jos ei pysty elämään täysin vapautuneesti sen näköistä elämää kuin eläisi ilman oman mielen vankilaa. On ihan inhimmillistä miettiä, mitä muut ajattelevat minusta, mutta kun se oikeasti ohjaa valintoja ja jätän tekemättä asioita jonkun toisen mielipiteiden vuoksi, on jotain pielessä. Tämä on kuitenkin minun elämäni. Minun ainutlaatuinen elämäni, joka tapahtuu nyt eikä ole kelattavissa taaksepäin ja elettävissä uudelleen. En koe, että muiden mielipiteet oikeasti vaikuttaisivat ratkaisevasti siihen, millaista elämää elän. Mutta joissain tilanteissa tunnen paineita olla tietynlainen, toimia tietyllä tavalla, puhua tiettyjä asioista ja jättää tekemättä ja sanomatta tiettyjä asioita. Hassu (varmasti monen mielestä) esimerkki on siiderin tai jopa (!) viinipullon ostaminen. En käytä alkoholia kovin paljoa eikä siihen liity mitään ideologista tai uskonnollista syytä, mutta sen kerran, kun ostan jotain alkoholijuomaa, mietin koko ajan tekeväni jotain kiellettyä ja toivon, etten jää siitä kiinni. Ihan todella hävettävää olisi jäädä kiinni Alkon kassalta. Se vielä on sillä tavalla sopivasti kylän isoimman kaupan yhteydessä.
En tiedä, olisiko elämä helpompaa, jos olisi aikoinaan tehnyt jonkun täyskäännöksen ja lähtenyt luopion teille oikein tosissaan ja näkyvästi, ovet paukkuen. Eläisi kieli poskella välittämättä kenenkään mielipiteistä. Ei sekään olisi minun elämääni. Nyt elämäni on kuitenkin tasapainoista ja hyvää. Ehkä pikkuhiljaa alan päästä eroon siitä ajatuksesta, että osaa siitä pitäisi peitellä ja hävetä. Näiden asioiden kirjoittaminen julkisesti on askel kohti vapautta. Aikuisena, 34-vuotiaana kahden lapsen äitinä, pitäisi jo voida elää omaa elämää eikä yrittää elää toisten ihanteiden mukaan. Ihmisten edessä, avoimesti.
