Olen kirjoittanut paljon elämästäni. Monesti aika henkilökohtaisiakin asioita. Se, mitä nyt kirjoitan on vaikein aihe, mistä olen kirjoittanut. Olen koulutukseltani teologi, joten aihe on hyvin tuttu ja olen siitä kirjoittanut kokonaisen gradun. Siinä käsittelen aihetta kuitenkin toisten näkökulmasta, en omastani. On vaikea kirjoittaa, koska en halua loukata ketään enkä mustamaalata yhteisöä. Miksi sitten kirjoitan tästä nyt? Kirjoitan, koska tiedän monia, jotka ovat samassa tilanteessa kuin itse olen. Olen aina tavallaan ulkopuolinen. En kuulu enää yhteisöön, ja vaikka joskus käyn joissain tilaisuuksissa, en tunne olevani osa heitä. ”Tavallisten” ihmisten keskellä olen myös yhtä lailla ulkopuolinen, koska he ovat eläneet varsin erilaisen elämän ja se, mikä heille on itsestään selvää ja normaalia, ei sitä minulle ole. Näitä kokemuksia ja tunteita voi olla vaikea ymmärtää, jos ei ole kokenut samaa.

Vietin lapsuuteni ja osan nuoruutta helluntaiyhteisössä. Tuohon aikaan liittyy paljon hyvää ja huonoa. En koe tarvetta mässäillä epäkohdilla enkä yksityiskohtaisesti pui niitä asioita, jotka johtivat minut pois yhteisöstä. Tiukat säännöt ja yhteisön asettamat vaatimukset tietynlaiselle elämäntavalle tuntuivat ahdistavilta. Olin aina ollut pohdiskelija ja jossain kohtaa nuoruutta ajattelin itseni ulos uskosta. Kritisoin, lähinnä mielessäni, yhteisön opetusta ja käytäntöjä. Mielessäni, koska kyseenalaistaminen ääneen ei ollut sallittua tai ainakin sellainen vaikutelma minulle oli tullut. Usko näyttäytyi lähinnä elämää rajoittavana ja kurjistavana asiana, ja Jumala oli pelottava virheiden kyttääjä.

Jäin pois yhteisön toiminnasta jo teini-iässä, mutta virallisesti kuuluin vielä helluntaiseurakuntaan. Olin jo kahden lapsen äiti, kun pitkän harkinnan tuloksena marssin paikallisen kirkkoherran juttusille aikomuksenani liittyä evankelisluterilaiseen kirkkoon. Kävin useamman kerran keskustelemassa hänen kanssaan. Nuo keskustelut mullistivat ajatteluni uskosta. Ensimmäistä kertaa elämässäni koin, että sain sanoa epäilykseni ja epäuskoni ääneen ja sain kritisoida. Tuntui, että minua kuunneltiin eikä ajatuksiani vähätelty. Papin sanat jäivät mieleeni: ”Ei minun Jumalani ole niin pikkumainen, että hän siitä loukkaantuisi, jos et aina pysty uskomaan. Epäileminen on ihan sallittua.” En ollut koskaan kuullut kenenkään sanovan noin. Keskusteluiden ansiosta ymmärsin, että parhaimmillaan usko on voimaannuttavaa ja vapauttavaa eikä kuluttavaa ja elämää rajoittavaa.

Yhteisöstä lähtemiseni jälkeen en ole tuntenut kuuluvani mihinkään. Tiivistä yhteisöä on joskus ikävä. Onhan elämä tietyssä mielessä helppoa yhteisön sisällä, koska yhteisö vahvistaa niitä ajattelumalleja, joita se opettaa ja yhteisö luo tietyt normit olemiselle. ”Säännöt” luovat turvaa. Ulkopuolella on rakennettava itse omat uskomusjärjestelmänsä ja pähkäiltävä itse, mitä mistäkin asiasta ajattelen ja toiminko omasta mielestäni oikein. Tiiviissä yhteisössä toimitaan, kuten yhteisö opettaa oikeasta ja väärästä. Uskonnollisessa yhteisössä elänyt tuntee usein syyllisyyttä tai häpeää toimiessaan eri tavoin kuin yhteisö on opettanut. Tämä on tuttua myös minulle. On vaikeaa olla avoimesti se, mikä on. Etenkin yhteisöön edelleen kuuluvien nähden ja kuullen, läheisimpiä ystäviä lukuun ottamatta, tuntuu hankalalta olla rehellisesti oma itsensä. Omia mielipiteitä ei ole vaikea sanoa ääneen, mutta oman elämän avaaminen toisten ”arvosteltavaksi” on vaikeaa. Tuomituksi tulemisen pelko on syvässä. Tiiviissä uskonnollisessa yhteisössä normaalisti yksityisyyden piiriin kuuluvat asiat, kuten ihmissuhteet ja seksuaalisuus, kuuluvat kaikille. Paitsi, jos on avioliitossa. Ehkä hieman kärjistetysti sanottu, mutta ei ole ollenkaan epätavallista, että yhteisössä ruoditaan ihmisen yksityiselämään liittyviä asioita.

Helluntailaisuudelle on tyypillistä, että usko ei ole erillinen elämän osa-alueensa vaan se vaikuttaa kaikkeen ja näkyy kaikessa. Tästä syystä yhteisöstä lähtevä voi kokea olevansa yhtäkkiä täysin tyhjän päällä. Koko elämän perustan joutuu rakentamaan uudelleen. Yhteisöissä usein jaotellaan ihmiset ”maallisiin” eli ei-uskoviin ja tosiuskoviin. Vaikka sitä ei ääneen sanota, niin parempana seurana pidetään muita uskovia. Ehkä pelkona on huonojen vaikutusten saaminen yhteisön ulkopuolisilta. Ulkopuoliset saatetaan nähdä myös potentiaalisina evankelioitavina. Joka tapauksessa yhteisön sisällä on ajatus siitä, että heillä on totuus, jota yhteisön ulkopuoliset eivät ymmärrä ja olisi suotavaa, että heidän elämänkatsomuksensa muuttuisi vastaamaan yhteisön uskoa. Onneksi minulla on aina ollut ystäviä myös seurakunnan ulkopuolelta. Moni yhteisöstä lähtenyt on tilanteessa, jossa kaikki ystävät ovat yhteisön jäseniä. Ystävyys toki voi säilyä, mutta sen luonne saattaa muuttua, kun toisesta tulee yhteisön silmissä ”luopio” tai vähintään sieluvihollisen harhaanjohtama. Yhteisöstä lähtenyt putoaa välitilaan, jossa ei tunne enää kuuluvansa yhteisöön eikä vielä sen ulkopuolelle. Myös omat ajatukset uskosta ja elämästä, siis oma maailmankatsomus, täytyy rakentaa uudelle pohjalle. Eivät läheskään kaikki lähtijät uskostaan luovu, mutta väistämättä lähteminen nostaa esille kysymyksiä siitä, mihin minä uskon ja millä tavalla ajattelen. Usein eroon liittyy myös kritiikki yhteisöä kohtaan ja jopa vihan tunteita siitä, mitä on koettu. Itse olen työstänyt noita tunteita jo pitkään. Olen oppinut ymmärtämään ja hyväksymään. On silti asioita, joita en hyväksy. Esimerkiksi pelolla hallitseminen ja toisen ihmisen uskon ulkoapäin mittaaminen ovat asioita, joita en voi hyväksyä. Myös sielunhoidon nimissä tehty hengellinen väkivalta saa minut vihaiseksi. 

Mikään yhteisö ei kuitenkaan ole itsessään huono tai paha. Se, että joku kokee yhteisön ahdistavana ja rajoittavana, ei tarkoita, että se olisi sitä kaikille. Parhaimmillaan yhteisö on turvallinen ja elämään sisältöä tuova. Minunlaiselle auktoriteettikammoiselle, itsenäiseen ajatteluun ja kritiikkiin taipuvaiselle se tuntuu kuitenkin liian ahtaalta. Ulkopuolisuuden kokemukseen tottuu ja sen kanssa oppii elämään. Ehkä jokainen tuntee joskus, taustasta riippumatta, itsensä ulkopuoliseksi ja erilaiseksi. Itselle on ollut lohdullista huomata, että en ole suinkaan yksin näiden tunteideni kanssa.