Kuulun siihen ihmisryhmään, joka pohdiskelee ja analysoi omassa päässään asioita aivan liikaa. Neljän sinkkuvuoden aikana on ollut aikaa miettiä, millainen olisi minulle sopiva kumppani, millaista suhdetta tässä kohtaa elämää toivoo, olisiko parempi tutustua ystävänä johonkin, jonka kanssa tulee hyvin toimeen ja olla välittämättä ihastuksen tunteista ja intohimosta, vai odottaako sattumaa/johdatusta, joka johtaa kohtaamaan jonkun sopivan. Tietääkö sen sitten, kun se sopiva osuu kohdalle? Tai siis tuntee. Vai onko vain niin, että tässä iässä ja elämäntilanteessa miettii paljon enemmän järjellä sopivuutta? Vai onko kenties niin, että neljän yksin eletyn vuoden aikana on ehtinyt urautua täysin siihen omaan elämäänsä ja muutos tuntuu vaikealta? Mitä jos olen oppinut tuntemaan itseni liian hyvin ja sen vuoksi tullut jo liiankin krantuksi kumppanin haussa?

Nuorena ei isommin tule mietittyä, sopiiko ihminen persoonaltaan yhteen juuri minun kanssa. Nuorena ihastuu ihmiseen ja näkee hänet täydellisenä. Nyt uuteen ihmiseen tutustuessa huomaan miettiväni, onko hän yhtä nopea reagoimaan asioihin, kun itse olen, onko hänellä samanlainen vuorokausirytmi, suunnitteleeko hän asioita pitkään ennen kuin toteuttaa vai pystyykö hän toimimaan nopeasti, rakastaako hän keskusteluja yhtä paljon kuin minä, pitääkö hän luonnosta vai viihtyykö enemmän kaupungissa, onko hän ulkoilmaihminen vai paremmin sisällä viihtyvä, onko hän mieluummin puoli tuntia liian ajoissa paikalla kuin viime tingassa tai myöhässä. Eikä riitä, että suurinpiirtein olisi luonteeltaan sopiva, jos haluaa parisuhteelta aivan eri asioita. Moni ikäiseni etsii sitä ensimmäistä kunnon suhdetta ja perheen perustamista. Minä olen elänyt sen jo 10 vuotta sitten. Haluaisin aikuisen suhteen. Suhteen, jossa ei välttämättä tarvitse asua saman katon alla vaan molemmat ovat itsenäisiä aikuisia, kuitenkin toisiinsa luottaen ja tukeutuen.

Toisilta tuntuu pariutuminen sujuvan kädenkäänteessä. Jotkut hyppäävät suoraan suhteesta toiseen tai löytävät uuden puolison jo ennen kuin edellinen on ehtinyt muuttaa pois jaloista. Kuinka ihmeessä se sitten joillekin (esim. minulle) on niin vaikeaa? Vai rakastuvatko toiset vaan niin paljon helpommin? Eivätkö he mieti ennakkoon kaikkia niitä ongelmia, joita suhde voi kohdata? Vai ovatko he kenties hirmuisen paljon helpompia ihmisiä, jotka tulevat kenen tahansa kanssa loistavasti toimeen?

Olen tullut siihen tulokseen, että mietin aivan liikaa. Teen lopulta aika yksinkertaisesta asiasta hirmuisen vaikeaa, ellen jopa mahdotonta. Jo pelkkä treffeillä käyminen tuottaa suunnattomasti haasteita. Arkisin lapset ovat minulla ja vaikka he ovat sen verran isoja, että pärjäisivät muutaman tunnin itsekseen, pitää harrastuksiin kuskaaminen huolen siitä, ettei treffejä noin vain sovita. Sinä ainoana arkivapaailtana on oma harrastus. Koska lapset ovat isänsä luona epäsäännöllisesti viikonloppuisin eikä esimerkiksi aina joka toinen viikonloppu, käy myös väistämättä niin, että rytmi säännöllisesti viikonloppujaan lasten kanssa viettävän kanssa kääntyy jossain vaiheessa aina vääräksi. Onhan se kurjaa, että silloin kuin itsellä on se kallisarvoinen viikonloppuvapaa, toisella on lapset ja päinvastoin. Paitsi, jos sillä toisella ei olisikaan lapsia? Mutta sitten hän luultavasti haluaisi vielä omia. Tai ei ymmärtäisi lapsiperheen arkea, koska ei ole kokenut sitä. Koska lapsille ei todellakaan halua kovin herkästi uutta ihmistä esitellä, tulee tapaamisista tosi haastavia. Varsinkin, jos on välimatkaa. Kuinka kätevää olisi treffailla naapurissa asuvaa! Tai edes samalla paikkakunnalla asuvaa. Voisi käydä vaikkapa vaan lenkillä tai viikonloppuna sienimetsässä tai kahvilla ilman, että se vaatii toiselta pitkää ajomatkaa ja vie kohtuuttoman paljon energiaa ja aikaa mahdolliseen yhdessävietettyyn aikaan nähden. Ihmistä ei opi tuntemaan ellei tapaa ja ellei tapailu ole mahdollista, niin ihminen pysyy vieraana. Vieraasta ihmisestä on vaikea sanoa, onko hän sopiva. Jaksaako kukaan edes odotella sitä, että mahdollisuus tapaamiseen tulee hyvällä tuurilla kerran kuussa?

Kyllä. Niin on vaikea jo ajatus parisuhteen muodostamisesta, että pitäisikö vaan suosiolla odottaa kymmenen vuotta, että lapset ovat kasvaneet ja ruuhkavuodet hellittäneet? On tässä jo yksin elelty sen verran kauan, ettei se pelota. Mutta haluaisin minä parisuhteen. Haluisin, että minullakin olisi olemassa joku läheinen lasteni lisäksi, jonka voisin ilmoittaa sairaalan potilastietolomakkeessa läheisekseni. Surullinen fakta, että tällä hetkellä en tietäisi, kenen tiedot sinne antaisin, jos sellainen tilanne tulisi. Se saa olon tuntumaan aika yksinäiseltä. Hassua, että maailmassa on niin paljon ihmisiä, jotka kaikki tuntevat olonsa yksinäisiksi. Jossain on joku pielessä.