Eikö niin, täytyy selviytyy, ei saa pysähtyy. Tää oli minun syy. Kaikki muutkin kantaa taakkojaan, nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa.

Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon. Hymy huulilla työni mä teen. Ja sinä täysin sokee oot, sille miten uupunut oon.

Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan, vaikken oikeesti henkeä saa. Mä kyllä reipas tänään oon vaikka melkein luovutan jo.

Miten reipas tänään oon hymy huulilla työni mä teen. Ja sinä täysin sokee oot sille miten uupunut oon

Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan vaikken oikeesti henkeä saa. Mä niin reipas tänään oon Sä et nää, että matkalla oon – pimeyteen.

-Johanna Kurkela

Olen juuri niin kuin tuo sanoituksen henkilö: reipas ja iloinen pärjääjä. Tulkoon mitä vaan, niin minä selviän ja jaksan. Olen vahva. En ole koskaan halunnut näyttää kellekään muulle, että en ehkä jaksakaan.

Viimeiset kymmenen vuotta elämässäni ovat olleet aikamoista pyöritystä. Muuttoja, talon rakennuttamista, avioero ja kaiken aloittaminen nollasta, stressiä taloudellisesta epävarmuudesta, maisterin opinnot, pätkätöitä, isän vammautuminen aivoverenvuodon seurauksena ja epäonnistuneita parisuhdeyrityksiä. Koko tämän ajan olen hokenut mantraa: ”nyt pitää vaan jaksaa”. Ja tavallaan tuo oli totta: oli pakko jaksaa ja selvitä, koska olin vastuussa paitsi itsestäni, myös kahden lapseni hyvinvoinnista. Sain hyvän, vakituisen työn ja elämä alkoi näyttää viimein tasaisemmalta. Työn myötä stressi taloudellisesta pärjäämisestä alkoi helpottaa. Mietin usein, kuinka onnekas olen, että olen saanut oman alani töitä ja vielä vakituisen työsuhteen. Työn sisältö ei välttämättä ollut sitä, mistä olin unelmoinut ja minkä tunnen kutsumuksekseni, mutta työyhteisö oli mukava, joten työ ei tuntunut  raskaalta.Työni oli mukavan monipuolista ja pidin siitä.

En ole aivan varma, missä kohtaa uupumus alkoi hitaasti hiipien verottaa voimia. Kun nyt mietin, niin ensimmäisen kerran pari vuotta sitten tunsin itseni todella väsyneeksi. Työyhteisössä alkoi olla haasteita, jotka eivät varsinaisesti kohdistuneet minuun, mutta vähitellen silti henkinen kuormitus kasvoi. Ajattelin kuitenkin, että tsemppaamalla se menee ohi. Sitten tuli korona. Se antoi luvan jäädä kokonaan etätöihin, mikä tuntui siinä kohtaa helpotukselta. Sain tehtyä työni eikä tarvinnut ajaa työmatkaa. Ei tarvinnut kyläillä eikä nähdä ketään tai käydä missään. Nautin kalenterin tyhjyydestä ja siitä, ettei kerta kaikkiaan ollut pakko tehdä mitään. Nyt jälkikäteen ajateltuna, olin jo siinä vaiheessa uupunut ja korona antoi lisäaikaa sille, että jaksoin jatkaa, mutta toisaalta se pahensi tilannetta, kun jäljelle jäi vain työ. Elämässäni ei ollut muuta sisältöä enää.

Harrastukset jäi, sosiaaliset kontaktit jäi, vapaa-ajan aktiviteetit jäi ja lopulta oli tosiaankin jäljellä vain se työ. Kun on uupunut, yrittää selvitä vain pakollisesta ja kaikki muu eläminen jää pois. Se käy niin salakavalasti, ettei sitä itse edes tajua, kunnes on uponnut liian syvälle eikä enää tsemppaaminen auta.

Kevät oli töissä todella hektistä. Tunsin olevani vastuussa paljosta. Jaksoin kuitenkin ajattelemalla, että pian on viiden viikon kesäloma. Kunhan nyt lomaan saakka jaksan, niin sitten helpottaa ja saan levätä. Loma ei kuitenkaan helpottanut oloa, vaikka nukuin paljon. Tunsin oloni silti koko ajan väsyneeksi eikä oikein mikään tuonut iloa. Koko ajan oli joko pää tai maha kipeä. Sydän hakkasi välillä niin kovaa, että pelkäsin sen hirttävän kohta kiinni. Oli epämääräinen huoliolo. Pelkäsin koko ajan jotain. Pienetkin asiat, joiden ei järjellä ajateltuna pitäisi aiheuttaa tuon mittaluokan huolta, tuntuivat megalomaanisilta. En saanut kelaa pysähtymään, vaikka kuinka yritin rauhoittaa kehoani. Kehoni kävi ylikierroksilla.

Loma loppui ja hyvin pian tajusin, että jaksoin korkeintaan puoleen päivään saakka tehdä töitä. Sen jälkeen iski väsymys, joka ei helpottanut juomalla kahvia. Tuo väsymys oli sellaista pakottavaa väsymystä. Kun se tuli, en pystynyt edes kuunnella musiikkia tai katsoa televisiota saati yrittää saada jotain tuottavaa aikaan. Työpäivän jälkeen itkin, kun tuntui, että koko ajan joku vaatii minusta jotain. Otin yhteyttä työterveyshuoltoon ja minut ohjattiin työterveyspsykologin juttusille. Ajattelin sinne mennessäni, että menen sinne vain tuhlaamaan hänen aikaansa eikä minulla oikeasti mitään hätää ole. Oli shokki, kun hän tapaamisemme lopussa sanoi kaikkien merkkien osoittavan, että minulla on vakava työuupumus. Hän kysyi, tuliko tämä yllätyksenä. No tuli kyllä! Ajattelin, että olen korkeintaan vähän uupunut. Sillä tavalla ihan kevyesti.

En ole päässyt vielä yli syyllisyydestä ja häpeästä, minkä oma uupuminen on aiheuttanut. Tunnen olevani aivan luuseri. Toisetkin jaksaa, miksi en minä? Minähän olen aina ollut se vahva, joka kantaa muidenkin taakkoja ja nyt yhtäkkiä tuntuu siltä, että kehoni on pettänyt minut. Tiedän, että keho on viisas. Viisaampi kuin minä. Jos minä saisin päättää, en todellakaan pysähtyisi. Kehoni päätti nyt toisin. Ehkä tämä kokemus tuo myös nöyryyttä. Olen aiemmin ajatellut, että olen immuuni uupumiselle. Nyt ymmärrän, etten ole eikä se ole päätöksestä kiinni, kun keho tekee todella stopin. Uupumuksen tunnetta ei ymmärrä ennen kuin on sen kokenut.Yritän sisäistää, että tämä ei ole minun syyni vaan tähän johti ulkoiset tekijät, joita en tässä sen enempää ruodi.

Nyt mennään siis hetki hiljaa. Ollaan vaan. Siinä onkin opettelemista, kun on tottunut koko ajan tekemään jotain. Suorittamaan ja olemaan hyödyllinen. Työpsykologi neuvoi tekemään joka päivä jotain mukavaa. Meni hetki miettiessä, että mikä olikaan mukavaa. Tänään varasin itselleni ajan kuumakivihierontaan. Arvelin, että sen täytyy olla mukavaa.