Siitä on nyt neljä vuotta, kun avioliittoni päättyi. Sen jälkeen on elämässäni tapahtunut paljon, niin hyvässä kuin pahassa. En voi sanoa ”päivääkään en vaihtaisi pois”. Saattaisin minä muutaman päivän vaihtaa. Kaikesta huolimatta nämä neljä kulunutta vuotta ovat olleet täyttä elämää. Sinä aikana olen saanut opintoni päätökseen, tavannut useita ihania ihmisiä, käynyt aika monilla treffeillä, oppinut itsestäni ja ymmärtänyt, kuinka vaikeaa on tässä kohtaa elämää ryhtyä parisuhteeseen. En käyttäisi termiä ”löytää parisuhde”, koska parisuhde syntyy kahden ihmisen päätöksestä ja halusta jakaa elämä. Ei sitä voi mistään valmiina löytää. Se luodaan.

Monien vaiheiden jälkeen päädyin siihen ajatukseen, että en taida olla ollenkaan parisuhdeihminen. Pidän elämästäni ja hassusta pienestä perheestäni, johon kuuluu teini-ikää lähestyvä tytär ja hänen nuorempi veljensä sekä kolme kissaa. Elämä on oikeastaan aika helppoa, kun ei voi ärsyyntyä tekemättömistä kotitöistä muille kuin itselleen. No, ehkä nykyisin myös lapsille. Ei ole ketään, kenen mielipidettä pitäisi kysyä, jos suunnittelee jotain ohjelmaa lapsivapaalle viikonlopulle. Ihan saa itse päättää. Mutta miksi kuitenkin ajoittain yksinäisyys tuntuu raastavalta ja kaikesta yksin vastuussa oleminen väsyttää? Ihanat hetket tuntuisi paljon merkittävimmiltä, kun ne voisi jakaa jonkun kanssa. Kokemuksen jakamisen ja yhteisten muistojen tekemisen ilo jää parisuhteettomuuden mukana pois elämästä. Joinain hetkinä vastuu painaa liikaa. Muutama päivä sitten onnistuin fillarin kumin täyttämisen sijaan tyhjentämään poikani pyörän takakumin aivan kokonaan. Ilmaa ei mennyt millään niistä kymmenestä löytämästäni pumpuista. Itkuhan siinä tuli. Nimenomaan minulla, ei pojalla. Jotenkin konkretisoitui taas kerran se, että en voi ongelmatilanteessa pyytää apua oman perheeni jäseneltä vaan on alettava soittelemaan ystäville, voisiko joku tulla auttamaan. Vaikka kumppani olisi kädetön, niin ainakin hän voisi tilanteessa lohduttaa, että kyllä tästä selvitään, ei mitään hätää.

Mitä eniten kaipaan parisuhteessa? Eräs ystäväni sanoi, että sinkulla jää paljon juttuja kokematta, kun yksin ei tule tehtyä. Allekirjoitan tämän. Olen äärettömän huono lähtemään mihinkään tapahtumiin tai vaikka naapurikaupunkiin torikahveille yksinäni. On ystäviä, joiden kanssa voi mennä, mutta jokaisella on oma elämänsä ja perheensä. Yhdessä tekeminen vaatii aina suunnitelmia ja ajan varaamista kalenteriin. Olisi ihanaa, kun voisi vaan aamulla todeta, että onpa kaunis päivä, tehdäänkö jotain kivaa yhdessä? Katselin Instagramia viime sunnuntaina ja se täyttyi ihanista mökkeilykuvista, järvenrantamaisemista, juhlista, luontoretkistä ja yhdessäolemisen ihanuudesta. En haluaisi olla kateellinen, mutta kun oma lapsivapaa viikonloppu täyttyi lähinnä ajantappamisesta Netflixin parissa, niin pieni kateuden häivähdys mielessäni käväisi. Voisin toki lähteä yksin tai pyytää ystäviä mukaan, mutta se ei ole sama asia kuin tehdä asioita ihmisen kanssa, joka on kumppani ja joka jakaa koko elämänsä kanssasi. Yksi painava syy luoda parisuhde on siis se, että ei jäisi paitsi kaikesta siitä kivasta, mitä parisuhteelliset ihmiset tekee.

Sinkkuna jää helposti ulkopuolelle myös ”pariskuntaillanvietoista” tai ”perhetapaamisista”. Avioliitossa ollessani melkein joka viikonlopulle oli ohjelmaa. Oli ystäväpariskuntia, joiden luona vierailtiin koko perheenä tai järjestettiin yhdessä mökkiviikonloppuja tai lomia. Kun jäin lasten kanssa yksin, loppuivat myös kyläilykutsut. Alussa niitä vielä joskus tuli, mutta nyt ei enää juurikaan. Toki ystävät ovat säilyneet, mutta heidän kanssaan usein lenkkeillään, käydään jumpassa tai vietetään aikaa silloin, kun heidän puolisonsa ei ole syystä tai toisesta kotona. Harva parisuhteellinen kutsuu esimerkiksi juhannuksen tai uudenvuoden viettoon yh-äitiä. Ymmärrän asian. Olisihan se varmasti tylsää pariskunnan miehelle, jos hänellä ei olisi ”omaa seuraa”. Sinkku on siis usein todella yksin. Ei riitä se, että erossa jää yksin elämään jokapäiväistä elämäänsä, vaan siinä samassa menettää myös osan sosiaalisesta elämästään. Tilalle tulee toki toisenlaisia sosiaalisia suhteita. Onneksi. 

Arjesta selviäminen on usein yksinhuoltajalle suoritus sinänsä. Varsinkin, jos työt venyvät pitkälle iltaan tai tulee ylimääräisiä pakollisia menoja. Kukaan ei käy sillä aikaa kaupassa eikä tee ruokaa valmiiksi, kun itse on poissa. Kauppakäynnin aikana kukaan ei kotona siivoa tai laita pyykkejä pesuun. On hoidettava kaikki itse. Tämä lienee itsestäänselvä asia. Sen sijaan usein raskaammalta tuntuu kaikesta yksin vastuussa oleminen ja asioiden järjestely. Joskus olisi mukava kysyä neuvoa tai mielipidettä toiselta. Jos ystävä pyytää kanssaan viettämään iltaa, on myös aina selviteltävä ensin, olisiko lapsilla mahdollista mennä isälleen ja jos se ei onnistu, niin pystyisikö mummi ja vaari ehkä ottamaan lapset luokseen. Kuinka helppoa olisikaan, jos kotona olisi se toinen aikuinen. Vai olisiko? Jos joskus olen parisuhteessa, en odota, että kumppanini hoitaisi minun lapsiani sillä aikaa, kun itse olen muualla. En taida enää edes odottaa, että lähivuosina asuisin jonkun aikuisen kanssa. Se on tavallaan avioeron myötä menetetty etuus. Eihän minun mahdollinen kumppanini ole vastuussa minun lapsistani. Eikä lapset enää kauaa pieniä ole. Elämää on mahdollisesti sen jälkeenkin.

Tässä muutamia syitä luoda parisuhde. Enää tarvittaisiin se ihana ihminen, jonka kanssa syntyy halu olla yhdessä ja jonka kanssa on helppoa ja hyvä olla.