Kello on yli neljä. Isän olisi pitänyt jo tulla kotiin. Tuijotan olohuoneen ruskealla nahkasohvalla ikkunasta ulos pimeyteen ja seuraan ohi ajavien autojen valoja. Yksi toisensa jälkeen autot ajavat ohi kotitien risteyksen. Äiti yrittää soittaa isän kannettavaan Motorolaan, mutta ääni toisessa päässä kertoo, että puhelin on suljettu. Eletään 90-lukua ja olen alakoulun ensimmäisillä luokilla. Kurkkuani alkaa kuristaa ja mielen valtaa kauhu. Minuutit ja tunnit kuluvat. Äiti menee toiseen huoneeseen puhumaan puhelimeen jollekin. Kuulen hänen itkevän. Isä on taas kadonnut. Lähtenyt ryyppäämään eikä palaisi moneen viikkoon. Pieni toivo vielä herää, kun joku auto hiljentää risteyksen kohdalla. Jospa sittenkin isä tulisi. Jos sittenkin se edellinen viinamatka oli viimeinen niin kuin hän lupasi. Lopulta on vain kauhu. Äiti itkee ja minä itken. Makaan sängyllä ja itken lohduttomasti pitäen sylissäni meidän kissaa ja kastellen sen pehmoisen turkin kyyneleilläni.

Muistan jo alle kouluikäisenä pelänneeni riitoja. Halusin aina niiden loppuvan heti, ettei iskälle tulisi paha mieli ja ettei hän taas alkaisi juoda. Halusin, että kaikilla on hyvä mieli eikä kukaan ole vihainen. Tarkkailin isäni tunnereaktioita tuntosarvet pystyssä ja jos huomasin kireyttä, yritin väkisin nostattaa tunnelmaa. Tunsin olevani vastuussa. En koskaan kiukutellut tai ollut vihainen. Ehkä olinkin, mutta kätkin sen visusti. Kuten kaikki muutkin tunteeni. Minusta tuli näkymätön. Niin kuin Muumitarinoiden Näkymätön Ninni. Sellainen minä olin. Häpesin aivan kuollakseni sitä, että isäni oli alkoholisti ja toisaalta sitä, että perheeni oli helluntailainen. Lapsuuteni suurin haave oli tavallinen perhe. Halusin vain olla ihan tavallinen.

Nuoruuden ensimmäiset rakastumiset olivat kipeitä. Rakastuin tietysti juuri sellaisiin poikiin, joihin ei olisi kannattanut rakastua. Eivät ne suhteet olleet parisuhteita. Olin sinisilmäinen nuori nainen, joka janosi epätoivoisesti hyväksyntää kykenemättä asettamaan rajoja tai ilmaisemaan omia tunteitaan. Olin rakastunut ja siksi haavoittuva. Minuun sattui, mutta en näyttänyt sitä kenellekään. Olin ulospäin täysin cool. Niin paljon häpesin ja pelkäsin. Häpesin tunteitani, jotka mielestäni osoittivat minun olevan heikko. Ja pelkäsin, että minut jätetään. Pelkäsin sitä niin paljon, että tein kaikkeni ollakseni kiva, ihana, mukava, rento, hauska jne. Olin kuitenkin enemmän robotti kuin ihminen.

Tavattuani lasteni isän, painekattila alkoi purkautua. Olen jälkikäteen tajunnut, kuinka kohtuuttomasti kiukuttelin kuin pikkulapsi. Ja sellainen olinkin. Kiukuttelin miehelleni, kun hänen piti lähteä kouluun tai töihin. Myöhemmin hänen tehdessään matkatöitä, syyllistin häntä poissaoloista. Todellisuudessa kyse oli pelosta. Pelkäsin jääväni yksin.

Lopulta niin kävikin. Tunsin kuolevani siihen paikkaan. Hengitys salpautui ja rintaani puristi. Romahdin täysin ja halusin kuolla. Monesti mietin, että olisi helpompaa olla kuollut, mutta lasten takia en voi kuolla. Kun minulta kysyttiin, kuinka menee, niin vastasin, että ihan hyvin ja että näinhän tämän piti mennäkin.

Kun pääsin takaisin eron jälkeen jaloilleni, rakastuin tulisesti. Tunsin, että tämä mies on kaiken täyttymys. Ajattelin jopa, että avioliittoni kuului päättyä, jotta voisimme kohdata. Suurempaa suunnitelmaa ja johdatusta. Kaikki tuntui täydelliseltä, kunnes eräänä iltana mies kertoi, että hänen tunteensa minua kohtaan ovat äkisti laimenneet. Tuntui kuin kehoni lävitse olisi mennyt sähköisku. Kylmä hiki nousi otsalle ja sama tuttu kauhu. Ei tämä voi näin mennä! Taas kerran olin ulospäin aivan tyyni ja ajattelin, että kunhan en vaan näytä todellisia tunteitani ja kerro kuinka minuun sattuu, säilytän edes omat kasvoni. Suhde jatkui vielä jonkin aikaa, kunnes mies ilmoitti, ettei pysty. Senkin jälkeen tapailimme ja olin edelleen rakastunut. Kaikki hänen yhteydenotot kuvittelin merkkeinä siitä, että palaamme vielä yhteen. En kuitenkaan kertonut hänelle, mitä edelleen tunsin. Pelkäsin. Pelkäsin, ettei hän vastaa tunteisiini ja sitten minä jään siihen yksin häpeäni kanssa. Lopulta jäin yksin häpeäni kanssa, mutta saatoin sentään tuntea häpeääni ihan vain itsekseni. En osoittanut hänelle enkä muille, että minä olin heikko.

Tuosta on jo vuosia. Olen seurustellut sen jälkeenkin, mutta en ole ollut rakastunut samalla tavalla. En varmaan edes eri tavalla. Olen vain halunnut tuntea ja yrittänyt. Mutta eihän ihminen pysty tuntemaan rakkautta, jos on pelkonsa vuoksi kasvattanut kilometrin paksuisen suojamuurin. Jos rakastuisi, olisi haavoittuva. Kun ei rakastu, ei tunnu missään. Kukaan ei voi satuttaa, paitsi minä itse. Ja totisesti minulta ei ole puuttunut innovatiivisuutta sen suhteen, millä kaikilla tavoilla olen itseäni onnistunut satuttamaan. Tuntemani pelko ei ole mitään kevyttä tavaraa, vaan suoranaista kauhua. Sitä samaa lamaannuttavaa kauhua, jota tunsin lapsena autojen ajaessa ohi risteyksen. Tosin en sitä edes ole tiedostanut.

Muutamien viikkojen ajan olen yhtäkkiä muistanut muistoja lapsuudestani ja parisuhteistani. Olen niitä joskus ennenkin ajatellut, mutta en ole tuntenut. Nyt tunnen sen tuskan, pelon, epätoivon ja surun. Ja sen kerrostalon kokoisen häpeän. Sen, jonka vuoksi en ole uskaltanut paljastaa itseäni kokonaan kellekään sellaiselle, jonka olen pelännyt hylkäävän. Olen peittänyt itsestäni kaiken sen, mitä lähelläni olleet ihmiset ovat yrittäneet minusta esiin kaivaa. Epätoivon vimmalla paikkaillut kuorta, ettei vaan kukaan näe todellista minua ja herkkyyttäni. Silloin antaisin heille vallan tehdä minulle mitä vaan pahaa. Ja kuitenkin he vain halusivat rakastaa.