Rakas pelottava Taivaan Isä

Olipa kerran pieni tyttö nimeltään Anna. Anna oli ihan tavallinen, hieman temperamenttinen, mutta yleensä varsin nauravainen tyttö. Anna oppi jo varhain, että suuttua ei saisi, koska se on väärin. Se on syntiä. Vanhemmille ei saa kiukutella, koska pitää kunnioittaa äitiä ja isää. Vanhempia pitää totella aina, koska Jumala näkee kaikkialle. Jumala näkee jopa ajatukset. "Kuinka pelottavaa!", ajatteli Anna ja yritti ajatella vain hyviä ajatuksia. "Taivaan Isä tulee surulliseksi, jos teet syntiä", kerrottiin. Anna alkoi tuntea syyllisyyttä siitä, että ihan joka ikinen päivä hän varmasti pahoitti Taivaan Isän mielen. Iltaisin nukkumaan mennessä hän rukoili omassa sängyssään syntejään anteeksi. Pelko hiipi mieleen varsinkin iltaisin. Oli kerrottu, että Jeesus voi tulla noutamaan omansa hetkenä minä hyvänsä. Silloin uskovaiset temmataan taivaaseen ja ne, jotka eivät usko, jäävät maan päälle. Ja totta kai Anna uskoi, koska oli sanottu olevan vain yksi totuus. Joka muuta väittää, on viisaudessaan tyhmäksi tullut. Vaikka Anna uskoi, hän pelkäsi silti jäävänsä yksin maan päälle, jos Jeesus hakisikin vain vanhemmat. Voiko olla mitään pelottavampaa ajatusta lapselle, kuin jäädä yksin maailmaan, ilman hoivaa ja turvaa?

Anna oli myös kuullut, että on pahoja henkiä, jotka vainoavat jokaisen nurkan takana. Ne saattavat laittaa päähän pahoja ajatuksia. Valheita. Sielunvihollinen on taitava valehtelija, sanottiin. Annan kasvaessa isommaksi, hänen mieleensä tuli epäilyksiä. Hän ei uskaltanut sanoa niistä kenellekään, koska Anna tiesin niiden ajatusten olevan sielunvihollisen valheita. Paholainen yritti houkutella viatonta lasta ajattelemaan väärin. Anna rukoili, että Taivaan Isä estäisi sellaiset ajatukset ja antaisi voimia taistella niitä vastaan. Mutta Anna ei voinut mitään sille, että kysymyksiä vain tuli hänen mieleensä. Kyseenalaistaa ei saanut. Epäusko on pahin synti, sen Anna tiesi. Ja Anna pelkäsi. Ne, jotka eivät usko, joutuvat kärsimään ikuistä tuskaa Helvetin liekkeihin. Eikä hän sinne halunnut joutua. Ei, vaikka ikuinen harpun soittelu Taivaassa kuulosti sekin varsin tylsältä.

Murrosiässä Anna tunsi olevansa jollain tavalla viallinen. Hän oli paha. Eikä hän voinut sille mitään, vaikka hän kuinka yritti uskoa Totuuteen. Aina hän päätyi tekemään pahoja asioita. Syntiä. Anna tunsi itsensä heikoksi, koska ei pystynyt vastustamaan epäilyksiä eikä maailman houkutuksia. Kotona hän ei uskaltanut peloistaan puhua, koska niihin olisi tarjottu ratkaisuksi rukousta. Anna olisi viety jonkun vahvassa uskossa olevan luo, joka olisi yrittänyt karkoittaa epäuskon hengen. Annan itsetunto oli huono, koska hän koki jatkuvasti olevansa riittämätön. Vaikka hän kuinka yritti olla kiltti ja suorittaa kaiken täydellisesti, mikään ei koskaan ollut tarpeeksi. Hänestä tuntui epäreilulta, että kaikki "paha" johtui hänestä itsestään, mutta jos hän saavutti jotain hyvää, se oli Jumalan ansiota. Kaikki kunnia kuului Jumalalle.

Maailma on paha. Sen Anna oli oppinut varhain. Maailmassa on paljon houkutuksia, jotka kuitenkin johtavat vain epäonneen ja kurjuuteen. Anna oli kuullut satoja puheita, joissa uskoon tullut kertoi entisestä elämästään ja sen kurjuudesta. Kun tämä ihminen oli antanut elämänsä Jeesukselle, kaikki oli muuttunut. Nyt elämä oli onnellista ja Jumala oli siunannut. Maailman siis täytyi olla paha. Pienikin harha-askel sinne johtaisi suorinta tietä katuojaan ja katuojasta olisi hyvin lyhyt matka Helvettiin. Annan maailmassa ihmiset eivät olleet vain ihmisiä. He olivat joko uskovaisia tai sitten kadotettuja. Maailmassa oleville piti julistaa evankeliumia. Anna tunsi syyllisyyttä siitä, ettei hän uskaltanut kertoa maailmassa oleville kavereilleen Jeesuksesta tai edes tunnustaa uskoaan. Hänen takiaan joku menettää mahdollisuuden päästä Taivaaseen. Viimeisellä tuomiolla Annaa tullaan rankaisemaan siitä, että hän ei yrittänyt käännyttää ystäviään. Ystäviä, jotka tuntuivat olevan ihan tavallisia ihmisiä, siitäkin huolimatta, että he eivät olleet uskossa.

Anna ei pelännyt varsinaisesti kuolemaa, koska hän ei ehtisi luultavasti koskaan kuolla. Jeesus tulisi jo ennen sitä. Annasta tuntui epäreilulta, että muut ovat saaneet elää kokonaisen elämän, mutta hänen elämänsä jäisi kesken. Hän ei koskaan ehtisi mennä naimisiin tai perustaa perhettä. Vanhemmat ja muut uskovaiset tuntuivat oikein odottavan sitä hetkeä. Anna toivoi, ettei Jeesus tulisi vielä, kun hänellä on niin paljon kaikkea kivaa kokematta. Ettei jäisi mistään paitsi, Anna halusi kokea kaiken. Alkoholikokeiluista ja poikien kanssa liikkumisesta seurasi kuitenkin kammottava syyllisyys ja pelko. Nyt viimeistään Anna oli matkalla kohti ikuista kadotusta. Edelleen joka ilta Anna rukoili syntejään anteeksi. Hän yritti kaikin voimin taistella hiipivää epäuskoa vastaan ja olla miettimättä liikaa.

Jeesuksen tulo tuntui viivästyvän ja Anna kasvoi nuoreksi aikuiseksi. Puolison pitäisi olla uskovainen, oli kerrottu. Jumala ei siunaa liittoa ei-uskovan kanssa. Seuraisi vain onneton parisuhde ja elämä olisi mennyttä. Seksuaalisuus oli kiellettyä. Seksiä ei tietenkään saanut harrastaa ennen avioliittoa. Sen lisäksi myös seksuaaliset ajatukset olivat syntiä. Tässäkin taistelussa Anna tunsi hävinneensä. Hän oli vain niin pohjattoman huono ihminen. Heikko. Häntä piinasi loputon syyllisyys ja häpeä. Jos ei puolisoa löytyisi oman yhteisön sisältä, olisi parempi pysytellä yksin. Ei tietenkään aivan yksin, koska Jeesus rakastaa jokaista. Mutta Anna kaipasi konkreettista rakkautta. Sitä, että joku halaisi ja kertoisi ääneen, että rakastaa. Anna oli koko elämänsä tuntenut olevansa kelpaamaton omana itsenään. Hän halusi kipeästi olla hyväksytty. Sitä hän ei koskaan ollut kokenut. Aina olisi pitänyt olla enemmän jotain tai vähemmän jotain. Anna ei tuntenut rakastavaa Taivaan Isää vaan hänen Jumalansa oli pelottava ja ankara kyttääjä, joka oli valmiina merkitsemään kirjaansa jokaisen virheen ja väärän ajatuksen. Oli kyllä ohimennen mainittu Jumalan rakkauden olevan ehdotonta rakkautta, mutta silti siinä tuntui olevan ehtoja.

Anna ymmärsi vasta ensimmäisessä parisuhteessaan, ettei hän osaa käsitellä tunteita ollenkaan. Kukaan ei ollut koskaan opettanut, kuinka se tehdään. Kuinka oppia hallitsemaan vihaa, jos sellaista ei saanut edes tuntea? Miten puhua tunteista, joille ei kukaan ollut koskaan antanut sanoja? Kaikki tunteet oli aina "annettu rukouksessa Jumalan tiettäväksi". Helppo ja yksinkertainen tapa, joka oli johtanut siihen, että Annan tunnetaidot olivat lapsen tasolla. Pitkään padottuina olleet tunteet purkautuivat ulos kuin painekattilasta. Opiskelun myötä Anna ymmärsi olevansa oikeastaan ihan normaali ihminen, jonka kehitykseen kuuluu oman ajattelukyvyn kehittyminen. Kaikki ne kielletyt ajatukset ja tunteet, joiden vuoksi Anna oli tuntenut syyllisyyttä ja häpeää, kuuluivat luonnolliseen kehitykseen lapsesta aikuiseksi. Vähitellen Anna tajusi, ettei olekaan viallinen yksilö, ei sielunvihollisen harhaanjohtama eikä heikko. Anna tajusi olevansa ihminen.

Tämän tarinan Anna saatan olla minä itse tai se saattaa olla joku toinen. Jos se olet sinä, toivoisin sinun tietävän, ettet ole viallinen etkä syypää siihen, mitä olet kokenut.

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Vau, todella upea teksti, joka kahlitsi mukaansa. Parissa kohdassa oli ihan pakko pysähtyä hienojen oivallusten äärellä. Kiitos sinulle <3

crazycatmom

Kiitos! Mukava kuulla, että tarina kosketti. <3

kuuraparta (Ei varmistettu)

Niin uskontohan on ollut vallankäyttön ja pelottelun väline kautta-aikain. Sotiakin käyty ja tapettukin sen varjolla hirmuisia määriä "väärä"uskoisia rauhan nimissä. Vaikka Pyhässäkirjassa kirjoitetaankin anteeksiannosta enimmäkseen. Sanat ja teot eivät aina kohtaa uskonnoissa, se on tosiasia.

crazycatmom

Usko ei itsessään ole huono asia, mutta kuten mikä tahansa ideologia, äärimmäisyyksiin vietynä ja mustavalkoisesti tulkittuna se muuttuu vaaralliseksi. On olemassa tervettä uskonnollista kasvatusta, mutta valitettavasti usein omien arvojen siirtäminen seuraavalle sukupolvelle menee kaiken edelle ja kasvatuksesta katoaa joustavuus ja ymmärrys ihmisyydestä.

Joku viisas teologi sanoi joskus (huomaa tarkka lähdeviite), että Jumala osoittaa olevan Jumala sillä, että kestää epäuskon, kysymykset ja epäilyn, sen että uskovat kyseenalaistavat Hänet ja oman uskonsa. Se on mun mielestä tosi lohdullinen ajatus, ja toivon, että joku sen sanoisi myös kaikille nuorille Annoille, jotka elävät pelottavan Taivaan Isän vaivaamina.

crazycatmom

Näin toivon minäkin! 

Kommentoi