Sinkun sunnuntaiblues

Sunnuntai. Olisipa ihana joskus herätä aamukahvin tuoksuun. Jonkun muun keittämän aamukahvin. Olisipa kiva, kun olisi ihminen, jonka kanssa lähteä aamupäivällä lenkille tai suunnitella rauhassa aamukahvia juodessa päivän puuhia. Olisipa ihminen, joka lähtisi kanssani vaikka metsäretkelle tai leffaan. Olisipa ihminen, jonka kainaloon voisi illalla mennä ja katsella telkkarista jotain hömppää. En ole aikoihin tuntenut itseäni yksinäiseksi tai edes kaivannut kovin polttavasti kumppania, mutta tänään iski yksinäisyys. Sunnuntaiyksinäisyys. Päivä, jota kaikki muut tuntuisivat viettävän perheen tai puolison kanssa, tuntuu tänään raskaalta.

Aamusta se alkoi, kun avasin Facebookin ja siellä kaikilla tuntui olevan parisuhdehehkutuksia ja perhekivaa. Joo tiedetään, eihän se somemaailma aina koko totuutta näytä. Sunnuntaisin voisi silti olla parempi olla avaamatta ollenkaan mitään sosiaalisen median palvelua. Siellä on kuvia ihanista aamiaisista, yhteisistä harrastuksista ja koko perheen voimin tehdyistä retkistä laskettelemaan tai sisäliikuntapuistoon. Lapseni ovat jo sen ikäisiä, että perheretkillä löydän itseni aina yksin istumasta jostain sisäliikuntapaikkojen kahviloista tai vaihtoehtoisesti keskeltä taistelua, kun kumpikin lapsi haluaisi minut mukaansa tekemään omaa juttuaan. Huomaan yhä useammin jääväni mieluummin kotiin kuin lähteväni kolmistaan lasten kanssa mihinkään. Perhereissuissa, jos missä, tuntee itsensä vielä yksinäisemmäksi, kun melkein kaikkien muiden perheisiin kuuluu kaksi aikuista. Kuinka paljon enemmän tulisi tehtyä asioita ja mentyä, jos olisi ihminen, jonka kanssa tehdä?

Sinkun sunnuntaibluesin ei oikein auta sekään, että avaa monen viikon jälkeen Tinderin katsoakseen tarjontaa. Viiden minuutin jälkeen on vielä surullisempi olo. En taatusti koskaan löydä ketään, kun en edes jaksa kirjoitella kenenkään kanssa ja yrittää tutustua. On jo valmiiksi antanut periksi, kun ei jaksa enää tutustua. Aloittaa alusta ja jutella samoista asioista kerta toisensa jälkeen. Sinkkuuden alkutaipaleella tuli aina sellainen kutkuttava olo viestittelyistä uuden ihmisen kanssa. Nyt ei enää jaksa innostua. Tuntuu niin väkinäiseltä yrittää aloittaa juttelua ihmisen kanssa, josta ei tiedä yhtään mitään. Joku on joskus kysynyt, että ”miksi sä sitten etsit sieltä netistä seuraa?” En tiedä. Varmaan siksi, että en tapaa missään muualla uusia ihmisiä. Varmasti siksi, että kaipaan sitä, että olisi kumppani, jonka kanssa jakaa elämää, saada aikaan hienoja asioita yhdessä, saavuttaa jotain, kokea yhdessä ja jakaa myös ne elämän surut. Yksin pärjää kyllä, mutta miksi pitäisi vain pärjätä, jos voisi jonkun toisen kanssa yhdessä olla enemmän kuin kaksi yksin.