Suru tuli kylään

Pois älä oveltas käännytä koskaan,

suru jos koputtaa, milloin

pyydä se sisälle, syötä ja juota, tarjoa yösija silloin.

Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt

hajoo se maahan, on multaa.

Näet sen silti kukkana aina, muistot on kalleinta kultaa.

Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt, lähti se muualle matkaan.

Vielä se tulee, mennäkseen jälleen lähemmäs kuin aavistatkaan.

Se, mitä kunniavieraasi kertoo kätke se sydämees tarkoin.

Ei niitä oppeja kirjoista löydä, et ostaa voi miljoonin markoin.

Itkuja varten on ihmisen silmät, vierikää kyyneleet.

Tuleehan tuolta se toinen päivä, kun on kepeät askeleet.

(sanat: Mariska)

Suru tuli eilen meille kylään. Se tuli yllättäen, etukäteen varoittelematta. Iltapäivällä tuli outo tunne, ettei kaikki ole kunnossa. Rintaa puristi ja kyyneleet vierivät silmistä. Päätin lähteä lenkille, ajattelin että se helpottaa. Kuulin hälytysajoneuvon äänen ja näin kuinka se ajoi tuttuun pihaan. Pian tuli puhelu, jonka jälkeen ilta oli täynnä kyyneleitä. Vähän myös hymyä hyville muistoille. Poikani kysyi, onko väärin nauraa, kun pitäisi surra. Ei ole väärin nauraa, vastasin hänelle. Lapseni kaivoivat omasta valokuvakansiostaan kuvan papasta. Sytyttivät kynttilän. Sitten itkettiin. Lapseni ovat jo sen ikäisiä, että ymmärtävät menetyksen. Asuimme lähekkäin ja pappa oli todella tärkeä lapsilleni. Ennen nukahtamistaan poikani kysyi, kuka nyt leikkii hänen kanssaan tyynypeliä ja laittaa pyörän kumeihin ilmaa.

Sydämeni särkyy, kun näen lasteni surevan. Suren itsekin, mutta aikuisena minun on kannateltava ennen kaikkea lapsiani. Oltava tukena ja annettava surulle tilaa ja sanoitettava tunteita. Vielä tänään kaikki tuntuu kaoottiselta. Kyyneleet tulevat pyytämättä. Elämä ympärillä jatkuu, mutta meidän perheessä aika tuntuu pysähtyneen. Minun pitäisi olla kuoleman ja suremisen asiantuntija, mutta omaan suruun ei koskaan voi etukäteen valmistautua. Eikä sille ole mitään sääntöä, kuinka kuuluu surra. Kunhan suree. Pikkuhiljaa ja vain niin paljon kerralla kuin jaksaa.

Kuolema on osa elämää. Sen luonnollinen päätepiste. Läheisille luopumista ja oppimista elämään ilman yhden rakkaan fyysistä läsnäoloa. Hän kuitenkin elää aina muistoissa.

Suru on tullut kylään. En tiedä, kauan se viihtyy perheessämme, mutta nyt se saa olla. Ruokimme sitä muistelemalla. Itkuja varten on ihmisen silmät, joten kyyneleet saa tulla. Otamme kunnioituksella vastaan sen tarjoamat opit ja lähetämme aikanaan matkaan. Ehkä se jättää osan tavaroistaan meille pysyvästi, mutta pakkaamme ne varastoon siten, etteivät ne joka päivä ole silmissä. Ne ovat kuitenkin olemassa ja niistä pidetään huolta. Ei surun tarvitse kokonaan kadota.

Voimia papan kaikille läheisille! <3