Tyhjästä valittaminen lisää tyytymättömyyttä

Voi kuulostaa lattealta sanonnalta, että onnellisuus on kiinni omasta asenteesta. Se on! Ihminen voi olla kaiken yltäkylläisyyden keskellä todella tyytymätön elämäänsa ja toisaalta joku voi suuren kriisin keskellä tuntea olonsa onnelliseksi. Maaret Kallio kirjoitti blogissaan luksusnarinasta. Siitä, miten moni valittaa arjen pikkujutuista, vaikka elämässä on kaikki todella hyvin. Kun elämässä on kaikki hyvin, on varaa narista suhteellisen pienistä jutuista. Olen pohtinut samoja teemoja. Usein vasta menetettyään mahdollisuuden "tavalliseen arkeen", huomaa sen kauneuden ja arvokkuuden. Kriisejä osuu jokaisen elämään. Niitä on mahdoton välttää ja ne tulevat usein yllättäen. Jos elämä on tänään tasaista ja tylsää arkea, nauti siitä!

Eilen katselin dokumentin parantumatonta syöpää sairastavasta nelikymppisestä naisesta. Hän kertoi nyt arvostavansa elämää ja tavallista arkea, kun se ei enää ollut itsestäänselvää. Kun useina päivinä olo oli kammottava eikä sängystä jaksanut nousta, alkoi arvostaa sitä, että joinain päivinä jaksoi nähdä ystäviä ja käydä ulkona. Elämän rajallisuus tuli konkreettiseksi. Mitä isompia haasteita elämässä on, sitä vähempään ihminen on tyytyväinen. Jos kamppailee joka päivä hengissä pysymisestä, ei tule miettineeksi länsimetron aamuruhkia ja istumapaikkojen vähyyttä tai muutaman minuutin myöhästymistä.

Olen havainnut, että moni asia sujuu paljon helpommin, jos ei etukäteen käytä kamalasti energiaa sen vastustamiseen. Inhoan pyykkien lajittelua. Lykkään sitä usein monia päiviä ja mitä kauemmin asiaa lykkään, sitä isommaksi ongelmaksi se kasvaa mielessäni. Kun jo etukäteen käytän energiaa siihen, että edessä on väistämättä tuo kamala tehtävä, sen tekeminen tuntuu paljon raskaammalta. Jos sen sijaan vain ryhdyn hommiin, ei työ niin kovin raskas tai inhottava lopulta edes ole. Monet arjen asiat saavat mielessä isot mittasuhteet, jos niihin suhtautuu negatiivisesti. Narina, oli se oman pään sisällä tai ulos purkautunut, saa arjen tuntumaan pelkältä vastoinkäymiseltä. Liikenne tökkii ja siellä on vain idiootteja, jotka eivät osaa ajaa. Kotona eteinen on kuin pommin jäljiltä ja ruokaakin pitäisi laittaa. Lunta tulee kuin Esterin jostain, ja katuja aurataan liian vähän tai väärällä tavalla.

Jospa muistaisin ensi kerralla olla narinan sijaan kiitollinen siitä, että elämässäni murheet ovat kuitenkin aika pieniä tällä hetkellä. On ollut vaiheita, jolloin murheet ovat olleet suurempia. Silloin olen miettinyt, kuinka onnellista elämäni olisikaan ollut niinä tasaisina aikoina, jos olisin osannut arvostaa sitä. On paradoksaalista, että usein tavallista arkea ja elämää osaa arvostaa vasta sitten, kun sen on menettänyt. Kaikilla haasteita, jollain isompia kuin toisilla. Niin kauan kuin suurimmat murheet ovat leivänmurut pöydällä tai kissan jaloissa kulkeutunut hiekka sohvalla, on elämässä luultavasti kaikki hyvin. Kaikki on hyvin, koska olen terve ja ympärilläni on rakkaita ihmisiä, jotka voivat hyvin. Meillä on lämmin koti, ruokaa ja vettä riittävästi. Kaikilla ei näin ole. Monen unelma on se tavallinen ja tylsä arki, jota minä saan elää.

Kommentit

Naislaif
Naislaif

Ihminen on joskus kovin kummallinen siinä suhteessa, ettei useakaan tajua mitä hänellä on ennen kuin sen menttää tai on vaarassa menettää. Törmään tähän usein ja olen tullut siihen tulokseen, että ne jotka ovat kokeneet vastoinkäymisiä ja ymmärtäväy jollain tasolla elämän rajallisuuden, ovat miellyttävämpiä ihmisinä.
Kun meillä suurimmalla osalla on ihan hyvin <3

crazycatmom

Niinpä. Kaiken ottaa niin itsestäänselvyytenä, jos ei koskaan ole menettänyt mitään ja elämä on ollut helppoa. Jokaisella se kasvun hetki on joskus. Osa ei opi silloinkaan.

Kide (Ei varmistettu) https://lusikkalaatikko.blogspot.fi/

Luin tuon saman Maaretin kirjoituksen tänään ja jäin itsekin miettimään asiaa. Itselläni asiat ovat monen ihmisen mittapuulla mitattuna varmaan suhteellisen heikosti (olen pitkään työelämästä pois ollut pitkäaikaissairas ilman varmaa diagnoosia, hoitoketjuja, tiettyjä tukiverkostoja ja pysyvää toimeentuloa), ja itsekin ikävöin välillä elämää, joka ei ainakaan tällä hetkellä ole mun saavutettavissani (eli sellaista ihan tavallista, vähän tylsää arkea, jonka moni ottaa itsestäänselvänä ja kokee vähän raskaana), mutta useimpina päivinä muistan kuitenkin, miten onnekas olen ja miten hyvin mulla asiat ovat. Elin lähes kaksi vuotta pahanlaatuise aivokasvainepäilyn kanssa ennen kuin varmistui, että muun tyyppisestä sairaudesta on sittenkin kyse, ja sen jälkeen elämän prioriteetit ovat menneet uusiksi. Kyllähän mä silti aina välillä unohdan sen mikä on tärkeintä ja sorrun itsekin luksusnurinaan - mutta, kun saan itseni turhista vänisemisestä kiinni niin muistan, että okei, kaikki on sittenkin aika hyvin kun ei isompaa valitettavaa löydy! Mulla on katto pään päällä, ruokaa, lääkkeitä, joitain rakkaita ympärillä, pää joka toimii niin hyvin että pystyn itse auttamaan itseäni, kroppa joka mahdollistaa edelleen monia juttuja. On ihanaa olla elossa!

crazycatmom

Hieno asenne sinulla! Kokemus on aina subjektiinen enkä ajattele, ettei saisi tuntea surua omasta tilanteestaan ja pitäisi aina olla tyytyväinen ja onnellinen. Joskus mietin, että eihän minulla ole oikeutta surra omaa elämääni, kun jollain muulla menee vielä huonommin. Eihän se nyt ihan noinkaan mene. Aina on joku, jonka elämä on vielä raskaampaa. Tämä on kuitenkin eri asia kuin asenne elämää kohtaan ja kiitollisuus siitä, mitä on. <3

Kommentoi