Yksinhuoltaja, lähivanhempi vai yhteishuoltaja?

Edellinen blogitekstini poiki tiukkaa nettikeskustelua siitä, miksi kutsun itseäni yksinhuoltajaksi, vaikka selvästi lapsillani on isä ja virallisesti lain mukaan meillä on yhteishuoltajuus. On aivan totta, että lain mukaan en ole lasteni yksinhuoltaja. Sitä en tosin edes väittänyt. Pohdin yleisellä tasolla sitä, että yksinhuoltajien arki on haastavaa, kun pitäisi olla monessa paikassa yhtä aikaa. Puhekielessä käytetään yleisesti ”yksinhuoltaja” termiä ihmisestä, joka elää lastensa kanssa yksin. Oikeampi termi varmasti olisi lähivanhempi. Toisaalta, tuntuisi vääristävältä kertoa, että meillä on lasten isän kanssa yhteishuoltajuus. Se antaisi kuvan, että lasten isä on aktiivisesti läsnä myös lasten arjessa. Koska näin ei ainakaan tällä hetkellä ole vaan lapset tapaavat isäänsä hyvänä kuukautena kahtena viikonloppuna kuusta ja huonona ei välttämättä ollenkaan, mielestäni olen läsnäolevana vanhempana täysin vastuussa heidän hyvinvoinnistaan. En vähättele lasteni isän roolia heidän elämässään ja ymmärrän, että elämä olisi todella erilaista, jos lapsillani ei olisi isää. Lapsillani on hyvä isä, joka huolehtii esimerkiksi siitä, että voin ostaa lapsilleni vaatteita ja rahat riittävät heidän harrastuksiinsa. Minulla myös on joskus vapaita viikonloppuja tai loma-aikana jopa pidempiä aikoja vapaus tehdä, mitä itse haluan. En väitä, että minulla olisi edes pieni käsitys siitä, mitä elämä on, kun on kaikesta vastuussa yksin.

Yhteishuoltajuus ei aina kuitenkaan tarkoita sitä, että vastuu vanhempien välillä jakaantuisi jollain tavoin tasaisesti. Lähivanhempi on usein kuitenkin se, joka käytännössä on vastuussa siitä, että lasten arki sujuu, kuuntelee ilot ja surut, auttaa läksyissä, tekee ruokaa seuraavaksi päiväksi vielä iltamyöhällä, jos ei ehdi seuraavana päivänä ajoissa kotiin, yrittää venyä kahteen vanhempainiltaan samaan aikaan ja ottaa vastaan lasten kiukuttelut. Lähivanhempi myös järjestää lapsilleen hoitajan, jos itselle tulee pakottava meno ja usein myös laittaa omat ”vapaaehtoiset” menonsa toissijaisiksi. On täysin eri asia, onko lapset toisen vanhempansa luona vain silloin tällöin viikonloppuisin vai onko toinen vanhempi mukana myös arjessa tai edes käytettävissä arkisin tarvittaessa. Tässä suhteessa koen olevani yksinhuoltaja eikä nimi lakipaperissa kohdassa ”yhteishuoltajuus” paljoa lämmitä siinä kohtaa, kun iskee se tiukka tilanne, jolloin pitäisi pystyä olemaan monessa paikassa yhtäaikaa.

Lapset ovat jo aika isoja ja heistä on pakosta kasvanut paljon itsenäisempiä kuin monista ikäisistään. Voin lähteä lenkille illalla tai jopa kyläillä ystävien luona ilman, että täytyisi järjestää sen ajaksi lapsille hoitaja. Se tuntuu uskomattoman hyvältä. Toki poden aina huonoa omaatuntoa, kun lapseni ovat yksin kotona ja itse olen muualla. Valehtelisin, jos sanoisin, etten koskaan mieti lasteni isän olevan sillä hetkellä toisen ihmisen lapsen kanssa. Kyllä se satuttaa edelleen. Ei enää niin paljoa, koska meidän elämä on vakiintunut omiin uomiinsa ja tiedän, että lapsillani on hyvä olla. Siitä voin olla ylpeä, että kaikesta huolimatta lapseni ovat tasapainoisia, iloisia ja ennen kaikkea muita kohtaan reiluja ja toiset huomioivia ja taitavasti tunteitaan ilmaisevia. Tunnen silti surua siitä, että lapsillani ei ole isää, joka veisi lapsiaan harrastuksiin tai auttaisi läksyissä tai olisi läsnä iltaisin, kun lapsilla on paljon asioita mielessä ja he haluavat jutella ennen nukkumaanmenoa. Toisaalta koen olevani etuoikeutettu, kun saan olla heidän kanssaan ja saan tuntea heidän kanssaan kaikki ilot ja surut ja seurata joka päivä heidän kasvuaan aikuiseksi. Lapsuus on kuitenkin niin nopeasti ohi. Olen onnellinen, että olen saanut olla läsnä. Kutsuttakoon sitä sitten vaikka lähivanhemmuudeksi.