Yksinoloon tottuminen
Olen asunut ilman toista aikuista ihmistä viisi vuotta. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä paremmin tilanteeseen tottuu. Sinkkuuteni alkutaipaleella en voinut kuvitellakaan tilannetta, jossa asuisin yksin vielä näin pitkään eron jälkeen. Ajattelin ilman muuta olevani parisuhteessa ja asuvani jälleen yhdessä jonkun kanssa viimeistään vuoden päästä erosta. Nyt tuo ajatus tuntuu lähes naurettavalta. Olenko jo niin tottunut sinkkuuteen, että parisuhde tuntuu liian isolta muutokselta? Elämä soljuu eteenpäin omissa uomissaan ja varsin mukavasti. Muutos tuntuisi pelottavalta.
Sinkkuuden alkuaikoina jaksoin notkua Tinderissä ja muilla sinkkupalstoilla. Olin hyvin vakavissani. Kun tutustuin uuteen ihmiseen, ajattelin, että tässä saattaa olla ihminen, jonka kanssa vietän lopun elämäni. Kun kerta toisensa jälkeen suhdeyrityksissä iski ahdistus ja alkoi tuntua, että on parempi olla yksin, usko parisuhteen mahdollisuuteen alkoi hiipua. Oli kaipaus, mutta ei enää intoa toteuttaa sitä. Tapaamiset, jotka olen saanut sovittua, ovat aina olleet mukavia enkä ole ollut oikeastaan yksilläkään kauheilla treffeillä. Ongelma on siinä, että en kertakaikkiaan enää jaksa tutustua kehenkään uuteen ihmiseen.
Vuosi sitten lähdin pois kaikista deittisovelluksista. En keksi mitään puhuttavaa kenenkään kanssa. Kun on aloittanut satoja keskusteluja, ei enää ole mitään sanottavaa. Ei jaksa kerta toisensa jälkeen aloittaa alusta ja kertoa itsestään. Paljon mieluummin tutustuisi suoraan kasvotusten. Toisaalta, koska vapaa-aika on hyvin rajallista, ei viitsi tuhlata sitä käymällä treffeillä täysin sokkona ja tietämättä ihmisestä etukäteen mitään. Muutama päivä sitten kirjauduin takaisin Tinderiin ihan vain todetakseni, että viiden minuutin selailun jälkeen olin valmis jälleen poistamaan koko sovelluksen.
Sinkkupalstoilla miehet usein ihmettelevät naisten tökeröä käytöstä deittipalstoilla. Ei vastata viesteihin tai hävitään sanomatta sanaakaan. Alussa yritin vastata kaikille. Jossain vaiheessa tajusin, että saan (naiset saavat) viestejä niin paljon, että jokaiselle vastaaminen tarkoittaisi monen tunnin päivittäistä rupeamaa. Kaiken lisäksi ”ei kiitos”-viesti sai usein aikaan huorittelua ym. mieltä ylentävää, joten päätin vastata vain sellaiselle, joka oikeasti kiinnostaa. Nykyisin tuntuu, että edes niille kiinnostaville ei jaksa vastata. Harvoin viestittelen edes ystävieni kanssa, niin miksi pitäisi jutella niitä näitä jonkun vieraan kanssa? Ihmisellä, joka harvoin jää sanattomaksi, ei ole enää mitään sanottavaa kellekään. Rakastan keskusteluja, mutta en jaksa enää keskustella tuntemattomien kanssa.
En tiedä johtuuko haluttomuus tutustua deittiähkystä vai siitä, että todellisuudessa elämän muuttuminen on alkanut pelottaa. Kun menin naimisiin, en ollut oikeastaan koskaan vielä ehtinyt itsenäistyä. Olin henkisesti riippuvainen vanhemmistani ja sen jälkeen miehestäni. En halunnut olla yksin koskaan. Nyt, kun olen oppinut nauttimaan yksinäisistä hetkistä, se tuntuu uskomattoman hyvältä. Tuntuu mukavalle, kun saa jäädä sohvalle rötväilemään eikä kukaan valita tekemättömistä kotitöistä. On kivaa, kun voi tehdä ruuan yksin itselle ja katsella telkkarista Netflix-sarjoja vaikka koko päivän. Nautin myös siitä, että saan mennä rauhassa nukkumaan, kun väsyttää eikä kukaan ole vaatimassa läheisyyttä juuri silloin. Yksin nukkumisesta on tullut luksusta.
Miksi kuitenkin mieleen hiipii haikeus, kun ystäväni yksi toisensa jälkeen löytävät rakkauden ja näen kuvia ihanista parisuhdelomista ja kuulen tarinoita romanttisista viikonlopuista? Luultavasti siksi, ettei ihmisen kuuluisi olla yksin. Itsenäiseksi oppiminen ei ole pelkästään hyvä asia. Jotain on pielessä, jos kokonaan lakkaa tarvitsemasta muita ihmisiä. Vielä minussa elää pieni kaipaus. Ehkä minäkin vielä joskus kohtaan ihmisen, joka valloittaa sydämeni ja jonka seurassa saan olla omana itsenäni arvostettu ja rakastettu. Ehkä jo ensi keväänä? Tai sitten seuraavana. Jos edes kymmenen vuoden sisällä?