Työttömyyspäivärahan hakemisen lyhyt oppimäärä: kaiva pyllyä sohvalla ja nauti.
Sinä päivänä itkin koko monen kuukauden pahan olon pois.
Itkin kaiken sen turhautuneisuuden mitä työttömyysturvan hakeminen toi. Se tuntuu ihan helvetin epäreilulta – tehdä kaikki oikein mutta silti joku kasvoton päättää sun puolesta toisin ja romuttaa yhden perheen talouden täydellisesti. Vaan, koska päätin maksaa veroni ja asettaa liiketoimintani, sen vähäisen, avoimeksi. Vaan, koska halusin että toiminta on läpinäkyvää ja ostoksestaan saa kuitin ja takeen siitä että ostaa varmasti jotain mikä on säädösten mukaan valmistettu.
Löin maineeni ja pääni pantiksi että teen kaiken oikein, maksan veroni ja sen lisäksi vielä hain jatkuvasti töitä koska olin valmis kokoaikaisen työn hakuun. Lähetin jokaisen todisteen yrityksestäni, tileistäni – hyvä etten jo sukkakoristani lähettänyt selontekoa. Tein joka ikisen tehtävän, kirjoitin tarkat lausunnot, joka pirun CV-netin täytin.
Ja silti, olisi pitänyt uskoa kun mulle heti ensimmäisessä te-toimiston soitossa kehoitettiin että ”helpommalla pääset kun lyöt nyt vaan toiminimen jäihin odottelemaan”. Mitä helvettiä? mun teki mieleni kysyä. Mä makselen veroja enemmän ku kantti kestäis mut hei, pistetään yritystoiminta jäihin ni voin istua perseelläni kotona ja hymyillä miten hyvin asiat onkaan. Sen mitä ostan yritystä varten, ostan Suomesta ja tadaa – tuon lisää verorahoja ja työtä kotimaahani.
Ainoa mitä olisin toivonut, että mulla olisi turvattu taloudellinen tilanne työttömyysjakson aikana. Ettei olisi tarvinnut huolehtia riittääkö vai pitääkö taas lainata. Kun mä tyhmänä kuvittelin että mulla on siihen oikeus. Kun hain y-tunnusta niin luovuin samalla oikeuksistani tasavertaiseen kohteluun.
Eikös se ollekin hullunkurista? mieti. Kun mä olin raskaana ja useamman kuukauden ajan ennen äitiyslomaa tarvitsin työttömyystukia (kun ei kukaan kumma kyllä ottanut töihinkään), kukaan ei kysynyt tai epäillyt. Hihkaistiin vaan puhelimessa että ”juu, laitetaan tuet loppumaan tohon sun äitiysloman alkuun!”. Eli karrikoidusti: istuin oikeasti perseelläni ja nostelin työttömyystukia hymy huulilla.
Nyt olen ihmiskunnan alinta saastaa ja yritän vilpillisesti pimittää suuren suuria tukirahoja. Vaikka tilitiedoilta ja kirjanpidosta näki että mitään ei jää viivan alle. Ei sellaisia rahoja millä eläisi.
Ja sinä päivänä kun näin lausunnon jossa mun sanottiin olevan päätoiminen yrittäjä, romahdin. Itkin ja paruin. Soitin asiakaspalveluun ja pyysin, että joku selittäisi mulle miksi näin on. Kylmä ääni vastaili virastovastauksia ja tyhjänpäiväisyyksiä – ei selitystä tai perusteluita. Kun mä itkuni seasta kysyin että millä me nyt syödään? mies on opiskelija eli tuloton hänkin. Vastaus oli yhtä tyly ja kylmä kuin kaikki aiemmatkin: ”ei hän tiedä”. En tiennyt minäkään, tai tiesin: lainalla.
Toimeentulotuen hakeminen on ollut ihan yhtä hankalaa, mutta asioiden läpikäyminen on ollut asiakaspalvelun kautta huomattavasti mukavampaa, siellä kohtelu on ollut inhimillisempää. On kysytty pärjätäänkö (kyllä kyllä, ehkä) ja otettu tosissaan huolet ja murheet, kun lomaketiedot eivät ole riittäneet niin kuunneltu se suullinenkin selvitys. Ei Kelankaan kanssa aina mene nappiin, ei todellakaan.
Mutta työttömäksi en toivo enää koskaan joutuvani.
Mulla ei rehellisesti sanoen usko riitä, että Suomessa kannattaa yrittää. Mä ymmärrän nyt miksi toi mielivaltainen byrokratiaviidakko väsyttää ihmiset ja pudottaa ulkopuolelle toimeentulosta.
Ymmärrän miksi velkaannutaan.
Ymmärrän senkin miksi pelätään ilmoittaa tuloja mihinkään, miksi tehdään pimeenä.
Mä en halua enää itkeä sen takia etten tiedä voiko viralliseen tahoon luottaa, voiko luottaa siihen että sua autetaan. En halua nauraa ja itkeä samaan aikaan ja samalla miettiä että mitähän mun lapset siitä miettii. Joutua selittämään että joskus aikuisia väsyttää nämä tylsät aikuisten jutut.
Luojan kiitos saan ensimmäisen palkkani tämän kuun lopussa, sitten ehkä tämä kuristava tunne helpottaa. Tää systeemi ei vaan toimi. Se pakottaa ihmiset luopumaan kaikesta, lamaannuttaa paikalleen. Ei kukaan kohta uskalla enää tehdä mitään, kun kaikesta saat rankkua – siitä että et tee tai siitä että teet.
Mutta eikös se niin ollutkin että nyt Suomi nousuun!
Kaikesta huolimatta, kivaa päivää just sulle
Jäitkö miettimään sitä lyhyttä oppimäärää? Älä tee mitään.
