Laukkuvarkaita

Ostin Italiasta Montecatini di Termestä heräteostoksena Roberta di Camerinon  käsilaukun. Ihan vain sielun hoidoksi.

Olin kiertänyt Toscanaa isoäitini kanssa viikon verran, ja turhauduin, kun jouduin poistumaan Firenzestäkin ilman ostoksia. Vanha isoäitini ei tietenkän jaksanut juosta kaupoissa. Lähdin itsekseni iltakävelylle, marssin suoraan laukkuliikkeeseen ja kysyin näyteikkunassa olevan laukun hintaa 318 euroa. Liikaa. Törkeän paljon liikaa. Myyjä vakuutti, että laukku tulee kestämään elämäni loppuun saakka. Ellei laukkuvaras varasta sitä. Laukkuvaras? Kaikki muut syyt olla ostamassa 300 euron laukkua minulla varmasti kävi mielessä, mutta ei se, että joku voisi sen varastaa minulta. 

Aloin miettiä, kuinka paljon erilaisessa maailmassa kuitenkin elän, vaikka tunnen itseni lähes puoliksi italialaiseksi. Minun maailmaani eivät kuulu laukkuvarkaat – muuta kuin turistialueilla ruuhkassa. Laukkuvaras on ulkomaiden ilmiö, Pisan kaltevan tornin juurella tai Milanon rautatieasemalla. Laukkuvarkauksia sattuu turisteille, ja ne ovat ulkomaalaisten tekemiä. Hetkinen.

Totta on, että en ole Suomessa koskaan joutunut ajattelemaan, että joku tahtoisi viedä laukkuni. En ole koskaan suonut asialle ajatustakaan. On totta, että tasku- ja laukkuvarkauksia tapahtuu enemmän turistialueille kuin Espoon lenkkipoluilla. On totta, että ainoa hetki, jolloin ajattelen, että kukaan ylipäätään haluaisi kajota omaisuuteeni oli tuolloin valkean kiiltävässä design-laukkukaupassa.  

Myyjä käytti myyntiargumenttina varkautta; minussa se herätti luterialisen järkevyyden ja saituuden. Totta, laukku saattaa kadotakin, ainoa uhka ei ole sen rikkoutuminen tai likaantuminen. 

Ostin laukun silti. Koska eihän minulle koskaan tapahtuisi mitään pahaa. Minun maailmassani ei ole varkaita. 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *