Kosioviikko
Minua kosittiin viikko sitten. Joulun ratoksi anoppi järjesti vanhat kunnon kahvittelukihlajaiset sukulaisille.
Rakastan kahvitteluetikettiä, sitä vanhan kansan tyyliä, kun kahvikupeille on asetit ja tarjolla on täytekakkua ja pullakranssia. Kun pöydän ympärillä jutellaan kylän ja suvun juorut. Kun lapsille tarjotaan limsaa, mutta heidät istutetaan silti samaan pöytään mummujen kanssa.
Minut on kasvatettu kahvipöydän ääressä, nimikoitu hopealusikka kädessä. Ryhti suorana, kyynärpäät pois pöydästä, odota puheenvuoroa, vastaa kohteliaasti, kun kysytään. Kaksi kuppia kahvi on kohteliasta, kolmas jo liikaa. Aina pitää jättää vähintään yhtä laatua tarjottavista ottamatta. Pitää muistaa kehua kakkua ja olla kilisyttämättä lusikkaa kupin reunoihin. Ensimmäisellä kutsulla ei saa pöytään vielä mennä, vasta toisella. Pöydästä noustessa kiitetään, ja ei missään nimessä lähdetä ainakaan puoleen tuntiin kotiin. Tai jos on pakko lähteä, on toivottavaa ja sallittua heittää se mustalaisvitsi.
Kahvipöydästä kumpuavat monet kulttuuriin sidotut käyttäytymissäännöt, kahvipöydässä siirretään perintöä seuraavalle sukupolvelle. Näillä opeilla pärjää aika pitkälti muidenkin kulttuureiden kahvipöydissä. Tosin olen maailmalla törmännyt kuitenkin monesti ongelmiin, jotka sotivat kovasti vastaan suomalaista kahvipöytäkasvatusta: Turkissa ei kiitetä pöydästä noustessa, Italiassa ei voi odottaa omaa puheenvuoroa, Tunisiassa ruokaa mätetään lautaselle niin kauan, kunnes et jaksa sitä syödä – tyhjä lautanen tarkoittaa nälkäistä ruokailijaa, Vietnamissa kaikki pöytätavat saa unohtaa ja ruokaa roiskia naamaan, kuten parhaimmaksi näkee. Silti, pöydässä (tai lattialla) istumista ruuan ja juoman äärellä arvostetaan kaikkialla. Se on varmasti se tärkein perintö.
Vaikka Suomen eri murrealueiden edustajien sanotaan olevan kauempana biologiselta perinmältään, kuin vaikkapa etelä-suomalaiset briteistä, on helpottavan rauhoittavaa tietää, että kahvipöytäkeskustelut ovat kaikkialla Suomessa samanlaisia. Niihin pystyy osallistua myös toiselta laidalta Suomea tullut uusi miniä, joka istutetaan tulevan sukunsa kanssa juttelemaan siitä, mitä kylillä tapahtui kaksikymmentä vuotta sitten.