Kaipaus

Vaikka edellinen postaus olikin pohdintaa siitä mitä kotiinpaluu tuo tullessaan ja edelleen rakastan tätä maata, niin kuitenkin jokaisella rakkaustarinalla on kuherruskuukautensa ja sitten iskee arki. Tällä viikolla olenkin potenut kovaa koti-ikävää.

Saimaan rannalla viime kesänä

Olen kaivannut kovasti suomalaista luontoa ja omaa rauhaa. Täällä Gentissä kun paikallinen luonnonsuojelualue päättyy tunnin kävelymatkan jälkeen valtatiehen. Omaa rauhaa ei asuntolassa ole ja olenkin oppinut rakastamaan aikaisia lauantaiherätyksiäni, kun saan nauttia kahvini ja kaurapuuroni ihan itsekseni.

Maisa, kuvan ottanut Jani Osmo

Kaipaan totta kai koiraani. Minulle koirat ovat elämäntapa ja koirastani Maisasta erossa oleminen on yksi harvoista asioista joka pistää välillä itkettämään. Älkää käsittäkö väärin, ikävöin kamalasti perhettäni ja ystäviäni, mutta jos ihan hirveästi ikävöittää, niin ihmiset ovat aina viestin tai Skype-puhelun päässä. Olenkin täällä ihan fiiliksissä kaikista vastaantulevista koirista. Tänään pääsin rapsuttamaan ja leikittämään pientä huskynpoikasta kesken työpäivän, ja kyllä jaksoi taas painaa duunia.

Kaipaan suomalaista ruokaa, kuten mummini tekemiä karjalanpiirakoita. Ja oikeaa salmiakkia, ei mitään hollantilaista muka-salmiakkia. Ja vapun lähestyessä munkkeja ja simaa. Ja laktoosittomia maitotuotteita. Ja sitä, että ruokakauppaan mennessä tiedän tasan tarkkaan löytäväni kaiken tarvitsemani ja osaan suunnistaa kaupassa ja päädyn kassalle mukanani muutakin kuin halpaa sipsiä ja light-colaa.

Ja kaikkein eniten kaipaan tietysti kaikkia ihania mussukoitani siellä Suomessa! En voi laittaa kuvia kaikista, sillä tästä postauksesta tulisi kilometrin mittainen, mutta tiedätte keitä olette. Lähetän paljon etähaleja, tai omaksumaani belgialaiseen tapaan paljon poskisuudelmia, ihanille rakkaille ihmisille Suomeen!