Patja

Löysin sisäpihalta jousipatjan luurangon. Olin haaveillut sellaisesta pitkään, se on hieno sisustus- ja säilytyselementti. 

Vasta patjavainaan maailman pienimpään hissiin raahattuani ja kuudennen kerroksen asuntoon kannettuani ymmärsin ajatella, että saatoin tietää, kuka siinä oli nukkunut.

Ehkä se oli Väinön isännän patja. Väinön isäntä oli paras ja läheisin naapurini, ensimmäinen, johon tutustuin ja ainoa, jonka kanssa olen täällä pian kaksi vuotta asuttuani ollut oikeassa, säännöllisessä kanssakäymisessä. Vanha roku, ovessa oli pinupeja, vanhojen kioskikirjojen kansia, Sinatran ja Dean Martinin kuvia – näin ne heti tähän muuttaessani ja tiesin, että olin juuri saanut uuden ystävän. Väinön isännällä oli Väinö, kiltti, hiljainen koira, joka oli kerran estänyt lähi-Alepassamme ryöstön ja saanut siitä hyvästä seuraavana päivänä kassillisen luita. 

Väinön isännällä oli vaimo, jota en nähnyt koskaan, mutta jonka nimeä kuulin Väinön isännän huutavan monena yönä. Hakkasi ovea aamuyöhön asti ja aloitti uudelleen taas varhain aamulla: Leena! Avaa ovi! Leena! En tiedä, missä Väinön isäntä oli noina öinä ne tunnit, joina oli hiljaista.

Väinön isäntä joi. Enemmän joskus, sitten taas vähemmän. Ja sitten enemmän. Ja enemmän. Näin Väinön isännän verissä päin ja sinertävin, turvonnein paljain jaloin talvisaikaan. Joskus Väinön isäntä meinasi romahtaa suoraan eteiseeni tulitikkuja lainatessaan. Joskus Väinön isäntä oli täydessä tällingissä, tukka mustaksi värjättynä, huivi tai hattu päässä, korvakorut korvissa, spittarit jalassa. Sitten tuli taas ”enemmän” ja tukka kasvoi mallistaan, väri haalistui, parransängestä tuli parta, jalkaan jäivät verkkarit. Istuivat Väinön kanssa vain talon edessä rappusilla tai sisäpihalla. Eivät lähteneet enää kauemmas.

Tuli pitkä aika, pari viikkoa, joiden aikana en nähnyt Väinöä enkä Väinön isäntää. Kunnes kaksi seiskakerroksen nuortamiestä taluttivat kaljupäistä, vertavuotavaa, itkevää Väinön isäntää kotiin. Rauhoittelin ja silittelin Väinöä. Onko sun vaimo kotona, kysyttiin. Väinön isäntä huusi ja itki: Mulla ei ole enää vaimoa, se kuoli.

Muutaman päivän kuluttua olin illalla tulossa kotiin. Kadulla oli poliisiauto ja kaksi ambulanssia. Tiesin, että parin minuutin päästä näkisin Väinön isännän viimeisen kerran.

Väinön isäntä makasi rappukäytävässä oviemme välillä. Kysyin ambulanssimieheltä, oliko koira asunnossa – muuta en ymmärtänyt sanoa. Suljin asuntoni oven ja itkin. Väinön isäntä peitettiin valkoisella lakanalla ja vietiin pois. Ennen nukkumaanmenoani pyyhin käytävän lattiasta verijälkiä

En koskaan tullut tietämään Väinön isännän etunimeä. Nyt Sinatra ja pinupit on otettu ovesta pois. Ja ehkä minulla on Väinön isännän patjan sisukset. Sisustus- ja säilytyselementtinä.

screen_shot_2013-09-30_at_20.30.09.png

 

Kommentit (5)
  1. hieno tarina.

  2. Kiitos tästä tekstistä.

    1. Kiitos että luit ja kommentoit!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *