Opinko rakastamaan merta?

reilailu_2013_354.jpg

Kuluva vuosi on kolmas, jona jään paikoilleni, samaan kaupunkiin, samojen ihmisten pariin. Se on jotain uutta ihmiselle, joka on tottunut kulkemaan, jolle pysyvintä elämässä on jatkuva muutos. Turvaverkkoni on jatkuvasti uusiutuva seitti, uusia kaupunkeja, uusia ihmisiä. Tunnen oloni turvalliseksi kun vain jatkan juoksemista, eteenpäin ja eteenpäin enkä koskaan pysähdy.
Kevään lähestyessä tunnen jälleen levottomien tunteiden nousevan pintaan. Ihmiset katoavat kotikaupunkeihinsa, mutta missä on paikka ihmiselle, jolla sellaista ei ole? Haen pakotietä, haluan mahdollisimman kauas pois. En halua jäädä paikoilleni ja antaa kenenkään huomata, että todellisuudessa olen yksin.
Yksinäisyys. Tuntemattomana kulkijana on sallittua olla yksin, vailla seuraa harhailla pitkin kaupungin katuja, pysähtyä tuijottamaan pilviä, valita kahvilasta nurkkapöytä ja sulkeutua omien ajatusten salaiseen puutarhaan.
Toiset pelkäävät uutta, minä pelkään pysyvää. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että pelkään etten sopeudu ja löydä omaa paikkaani. Helpompaa on lähteä ja luopua ennen kuin liima ihollani on ehtinyt kuivua, en ehdi tarttua kehenkään tai mihinkään. Näin kuvittelen.
Sanotaan, että rohkeita ovat ihmiset, jotka uskaltavat lähteä,  mutta toisinaan yhtä pajon rohkeutta vaatii jääminen. Tällöin on kohdattava käsillä oleva paikka ja aika kaikkine ristiriitoineen ja tunteineen, menneisyys ja nykyhetki sellaisena kuin sen on itse itselleen luonut. Otettava vastuu itsestään ja omista valinnoista.
Tänä vuonna minä jään ja niin jään vielä seuraavat kolme vuotta. Kaupunkiin, jossa ihmiset rakastavat merta. Ehkä minäkin opin.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *