Peloista ja sipuleista

Kuuntelin eilen kolmen psykologian opiskelijan välistä keskustelua. He puhuivat ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Siitä, että ihmissuhde on kuin sipuli. Kahden ihmisen kohdatessa kuoritaan ensin ne ruskeat jo valmiiksi lohkeilevat kuoren palaset. Niillä tarkoitetaan arkipäiväistä keskustelua: puhutaan säästä ja siitä kuinka junat ovat aina myöhässä. Vähitellen raavitaan tie syvemmälle. Keskustellaan uutisista ja ajankohtaisista asioista. Ne ovat piilohenkilökohtaisia keskustelunaiheita. Puheen värittää oma ideologia vaikkei kaikkea vielä sanota suoraan. Omasta ideologiasta kun on mahdollista puhua kuin kyseessä olisi yleisesti vallitseva mielipide. Politiikka, mitäpä muuta se arkipäiväisessä keskustelussa onkaan kuin joukko erilaisia yleisesti vallitsevia mielipiteitä, joista on mukava väitellä?

Noniin, takaisin aiheeseen. Mitä kohtaa etsivä, joka jaksaa raivata tiensä läpi sateisten ilmojen ja päivänpolitiikan. Mitä paljastuu syvältä sipulin ytimestä. Henkilökohtainen maailmankatsomus ja uskonto? Uskonnon merkit saattavat näkyä päälle päin, mutta ne ovat silti osa yksityisintä minää. Ne ovat asioita, joista ei puolihuolimattomasti kadun miehelle avauduta. Toisaalta, ei myöskään ole mitenkään epätavallista, että melko tuore tuttavuus täräyttää olevansa pesunkestävä ateisti. Ainakaan jos puhe kääntyy Päivi Räsäseen. Onko matka ytimeen sittenkin vielä kesken? Mitä jää jäljelle kun kädessä on vain alaston sipulin ydin? Vastaus on pelko. Mikä voisi enää paljastaa ihmisen sisimmästä enempää?

Minun oli lähdettävä, mutta jäin miettimään pelkoja. Mitä muut ihmiset pelkäävät kaikkein eniten? Lentämistä, kuolemaa, oman tai läheisen terveyden menettämistä? En tiedä. Kaikkein syvimmin tunnen vain omat pelkoni. Pelkään, että tahtomattani kuljetan elämäni kohti katastrofia. Pelkään, että maailmassa on jokin suurempi epäjärjestykseen ajava voima, joka puskee minut kohti myrskyn silmää. ”Hahhah, mutta juuri niin maailma toimii. Kaikki on vain entropiaa, jota vastaan yritämme pyristellä”, sisäinen fyysikkoni naureskelee. Pelkään, että yrityksistä ja erehdyksistä huolimatta en saavuta mitään. Ja että kaikki on vain kiinni siitä, että olen valinnut väärin. Tavoitellut vääriä asioita väärään aikaan, ollut väärässä paikassa vääränä aikana. Pelkään ettei erehdyksille ole varaa ja, että erehtyvä voi saavuttaa korkeintaan vain keskinkertaista paskaa. Pelkään, että ehdin leimautua epäonnistuneeksi sekundayksilöksi ennen kuin ehdin yrittää uudelleen.

Että näin. Ytimessä ollaan, mutta entä sen jälkeen? Luulen, että parasta mitä voi tehdä on toivottaa pelko tervetulleeksi. Kohdata ja kasvaa ihmisenä sen kanssa.