Eräänä tiistaina

Eräs toinen sateinen päivä

Kostea lumipeite imeytyy aamun aikana asfalttiin. Maailman katosta vuotaa ohutta viileää tihkua. Pilvet ja taivas ovat sulautuneet yhdeksi taivaan halki vaeltavaksi möhkäleeksi. Aamun valo on sitä yhtä ja samaa harmaata, kelmeää ja väritöntä. Valon kasvava määrä hukkuu osaksi ajan vallitsevaa mitäänsanomattomuutta. Luonto elää omaa olematonta välivaihettaan, hetkeä kahden ajan murroksessa. Esittäen välinpitämätöntä tuulesta ja sateesta piittaamatta. Onko tämä nyt sitä kevättä?

Ajattelen aikaa. Ajan kiihtyvyyttä. Minun kymmenen vuotta on kaksivuotiaan vuosi, puolikas elämä. Sitä kai se ajan suhteellisuus on.

Aika alkaa aina uudestaan. Ajalle jokainen päivä on yhtä uutta ja yhtä vanhaa kuin aina ennenkin. Se säilyy samana muuttumattomana muodottomana itsenään päivästä toiseen. Mutta meiltä se kuluu pois. Se virtaa lävitsemme, muttei pysähdy vanhenemaan kanssamme. Se kajoaa identiteettimme biologiseen koneistoon ja kopeloi kehoomme vanhenemisen muutokset. Ovatko nämä muutokset ainoa osoitus ajan olemassaolosta? 

Miten jokin olemassa oleva voi olla samaan aikaan sekä kiihtyvää että pysähtynyttä?