Olemisen sietämätön keskeneräisyys

Projekti X

 

Keskeneräisyys, tuo kaiken kiireen ja kärttyisyyden alku ja juuri. Kaikille yhteinen paha, joka ei irtoa edes Vanish Oxy Actionin voimin. Keskeneräisten projektien työmaa seuraa kaikkialle minne ikinä uskallamme nenämme työntää. Eikä siihen tehoa lahjonta, kiristys tai uhkailu. Jos keskeneräisyyden otteesta mielii irroittautua, varmin pakopaikka lienee mullan alla.

Osa minusta käy jatkuvaa taistelua keskeneräisyysmörköä vastaan. Se haluaa yltää kaikkialle ja olla ihmisenä valmis heti ja nyt. Sillä osalla mieli lainehtii yli laidan ideoista, joiden se haluaisi olevan totta tällä hetkellä. Se osa vie minua eteenpäin, mutta myös estää olemasta tyytyväinen puolivalmiiseen.

Saanen esitellä neiti Perfektionistin. Tämä neiti ei tuuleta kun ollaan puolitiessä matkalla maaliin vaan voitonkiilto silmissä tarkkailee sykemittaria ja kiristää tahtia. Tälle neidille puolikas puolikas pyöristyy nollaan ja maailmassa on mustavalkoisesti tasan kaksi vaihtoehtoa: voitto tai häviö. Kuinka se voisi oppia ymmärtämään, että keskeneräisenäkin voi olla arvokas? Kuinka oppia hyväksymään tosiasia elämän keskeneräisyydestä. Ettei koko elämä voi olla tässä tällä hetkellä. Ei tarvitse olla. Että joskus voi pysähtyä nauttimaan siitä mitä on tekemässä eikä aina vain haikailla valmiin lopputuloksen perään.

Usein perfektionistin parina on ”sitten kun-tyyppi”, joka lupaa lähteä ja tehdä kun projektit X, Y ja Z ovat valmiita. Sitten kun saan kandin valmiiksi lähden viikoksi surffaamaan. Sitten kun saan uuden työpaikan muutan uuteen asuntoon. Entä jos sen uuden työpaikan tulemista saa odottaa seuraavat kymmenen vuotta? Jos hauskanpito on aina ansaittava velvollisuuksien suorittamisella on vaarana, että loppujen lopuksi kaikki hauska jää tekemättä. Sillä jos jokin on varmaa niin se ettei työ tekemällä lopu. Kun yksi projekti valmistuu, seuraava vielä aloittamaton odottaa jo ovella.

Harjoitin antaumuksella edellä mainittua metodia kun sain ensimmäisen suhteellisen hyväpalkkaisen työni. Suosikkiajatukseni oli ”sitten kun saan seuraavan palkan niin…” Yleensä pääsi käymään niin, että seuraavan palkan tullessa jäin odottamaan seuraavaa palkaa. Ja sitä seuraavaa. Lopputuloksessa on toki se ilahduttava puoli ettei Matti esiinny vakiovieraana kukkarossani vielä tänäkään päivänä vaikka suurimmista rahavirroista on jo aikaa. Mutta miksi hillota säästöjä mahdollisen maailmanlopun varalle toiminnan kustannuksella?

Kuvitellaan hetki, että eräänä päivänä kaikki on valmista. Kaikki tekemisen arvoinen on tehty, saavutettavat saavutettu. Mikään ei ole kesken. Toisaalta jos mikään ei ole kesken, onko kyse sittenkin siitä ettei mitään ole aloitettu?

Koen, että yksi suurimmista tavoittelemisen arvoisista asioista on se ettei kyllästy elämään. Että pystyy säilyttämään uteliaisuuden, halun löytää ja kokea uutta. Tämä kuitenkin edellyttää keskeneräisyyden hyväksymisen osaksi perustavanlaatuista kuviota. Ihailen ihmisiä, joilla on tämä taito. Sellaisia vanhoja ihmisiä, joilla mieli on säilyttänyt nuoruuden intohimon ja uteliaisuuden. Esimerkiksi entistä valmentajaani, joka edelleen yli 80-vuotiaana teräsvaarina tekee töitä ja valmentaa nuoria, rakkaudesta lajiin.

Keskeneräisyyden sietäminen on myös keskeinen osa elämänhallintaa. Enemmän elämänhallinnan taitoja kysyy muutoksen ja kaaoksen keskellä luoviminen, ristiriitojen ja vaillinaisuuden hyväksyminen kuin tasaisen riskitön täydellisyys. Haastavinta on löytää hallinnan ja järjestyksen tunne epävarmoista ja muuttuvista tilanteista. Parhaimmillaan keskeneräisyyden sietäminen on riskien ottamista ja elämistä sata lasissa juuri silloin kun ei tiedä löytääkö itsensä seuraavana päivänä Eiran rannasta vai veneen alta.