Puolustuspuhe tauoille

Radiohiljaisuudesta iltaa. Menneestä tauosta syytän pimeää vuoden loppua, paluusta tammikuuta. Nyt kun vaihtuneen vuoden kollektiivinen projektien käynnistysurakka alkaa hiljentyä, tuntuu luontevalta aloittaa kirjoittaminen uudestaan. Ilman liian suuria sanoja, valokarnevaalia taivaalla tai lupauksia muutoksesta vain muutoksen vuoksi.

Koen kuitenkin tarpeelliseksi puolustaa mennyttä kolmen kuukauden taukoa. En periaatteellisen puolustuksen vaan taukojen hyväksi -sillä mikä tahansa laji vaatii taukoja. Siitä huolimatta, että ympäröivä maailma yrittää kaikin keinoin painostaa jokaista maan matelijaa ja ihmiselimistön solua tuottavuuden kasvuun ja tehokkuuden maksimointiin.

Musiikissa tauot luovat rytmin.

Urheilussa taukojen tarpeen sanelee fyysinen pakko: ilman palautumista lihakset eivät kasva ja kehity.

Oppiminen vaatii taukoja. Vasta tauon jälkeen selviää onko kerran kahlattu tieto painunut pitkäkestoiseen muistiin.

Taide vaatii taukoja.

Paasilinnaa siteeraten: tullakseen kirjailijaksi on elettävä kirjailijan elämää. Eivät kirjailijan tuottamat sanat ja lauseet synny tyhjästä ilman kokemusten luomaa pohjaa ajatuksille. 

Eivät kuvataiteilijakaan ammenna inspiraatiota pelkistä vuokrayksiön valkoisista seinistä.

Rajansa kaikella, tauoillakin. Kun aikaa on kulunut tarpeeksi, sillä ei ole enään muuta annettavaa kuin vitkuttelun, välttelyn ja liiallisen analysoinnin hetkellinen kostautuva ilo. On päivän selvää ettei pelkillä tauoilla tehdä tuloksia. Jälleen kerran rajanveto tarpeellisen tauon ja tarpeettoman vitkuttelun välille on kaikkein haastavinta. 

Urheilusuoritusten ja palauttavien taukojen väliselle suhteelle lienee joku viisas keksinytkin kaavan. Kaikkien elämän osa-alueiden rytmittämistä ei kuitenkaan voi ulkoistaa urheiluvalmentajien ja personal trainerien ammattikunnalle.

Varsinkaan kun kyse on taiteesta. Jos luovuudelle ei ole kaavoja niin kuinka niitä voisi määrittää luoville tauoillekkaan?

Ei kyse ole kuin itsetuntemuksesta, tuosta elämän vaikeimmasta taiteenlajista.