Mitä eroa on kohtalolla ja sattumalla?

Eikö usein ole tapana ajatella, että kun tapahtuu jotain hyvää kyse on kohtalosta? Kohtalolla on näppinsä pelissä jos velkavaikeuksien kanssa kamppaileva yksinhuoltajaäiti voittaa lotossa. On vain huonoa tuuria jos hän ei vuosien lottoamisesta huolimatta koskaan voita. Ei ole koskaan kohtaloa hävitä, ainakaan ellei siitä seuraa mitään poikkeuksellisen hyvää.

Tavallaan tällaisessa ajatusmallissa on kyse siitä, että ajatellaan että hyvää tapahtuu koska niin on tarkoitettu tapahtuvan. Koska olen elänyt hyvin, on oikeutettua että minulle tapahtuu hyviä asioita. Tai päinvastoin, koska olen joutunut kärsimään, on oikein että kohtaloni käänty hyväksi. Ei ole koskaan kohtaloa jos kärsinyt joutuu kärsimään lisää.

Muistan joskus lukeneeni tutkimuksesta, jossa tutkittiin kuinka ilman työntekoa (perinnöillä) rikastuneet suhtautuivat omaan varallisuuteensa. Tulos oli, että he pitivät rikkauttaan tavallaan etuoikeutenaan, kärjistetysti muotoiltuna palkintona omasta hyvyydestään. Korjatkaa jos olen aivan väärässä. Onhan se ihan luonnollista ajatella olevansa hyvä tyyppi jos pyyhkii hyvin. Harvoin kai kukaan pitää omaa onnistumistaan tai hyviä sattumia epäoikeutettuina. Tai ainakaan ajattelee, että niiden olisi kuulunut tapahtua jollekkin muulle. Huolimatta siitä ettei ole ollut tarvetta ponnistella niiden eteen.

Tavallaan kohtalo on uskon asia. Uskonnoissakin on mielestäni usein kyse kohtaloon uskomisesta, kuitenkin pienellä erotuksella aikaisempiin ajatuksiin. Kun maallikko ajattelee, että kärsimys on huonoa tuuria, saattaa uskova ajatella, että myös kärsimys on kohtaloa. Näin ajatellen epäonnisilla ”sattumillakin” on tarkoituksensa.