Luovuttamisen viisaus
Läpi vai yli?
Ajattelin pitkään, että kun on löytänyt elämälleen tavoitteen, siitä on pidettävä kynsin ja hampain kiinni. Yritettävä uudestaan ja uudestaan onnistumiseen asti. Hakattava päätä seinään vaikka urakka veisi vuosia. Ajattelin kaikkien muiden vaihtoehtojen ja muiden elämän osa-alueiden olevan vähemmän arvokkaita. En koskaan ajatellut, että voisi olla viisasta oikeasti harkita muita mahdollisuuksia. Keskityin vain arvostamaan sinnikkyyttä. Eihän Roomaakaan päivässä rakennettu, perkele.
Uskon edelleen, että suurin osa tavoiteltavista asioista on saavutettavissa yksinkertaisesti tekemällä töitä. On työskenneltävä riittävän pitkäjänteisesti ja käytettävä oikeita menetelmiä. Perinnöllisillä taipumuksilla lienee myös osuutta asiaa, mutta harvoin pelkät geenit luovat mestaria. Luulen asiaa kuitenkin avittavan, että ihmisillä on luontainen taipumus hakeutua sellaisten asioiden pariin missä he ovat lahjakkaita. Vanhemmat ja opettajat kannustavat lapsia asioissa, joissa he ovat hyviä. Lapset oppivat luottamaan taitoihinsa, kehittyvät lisää ja näin positiivinen kierre on valmis.
Toisinaan työnteosta huolimatta tavoitteet pysyvät saavuttamattomissa. Elämää ei ole aina mahdollista toteuttaa kaavojen mukaan. Toisinaan tapahtuu yllättäviä asioita, jotka sotkevat korttipakan. Sotku voi heijastua elämään viikon, kuukauden tai vuoden ajan. Joskus vain viikko voi riittää sotkemaan vuoden uurastuksen. Esimerkkinä voisi olla urheilukilpailu, pääsykoe tai ensi-ilta. Kaikki esimerkit ovat tapahtumia, jotka rajoittuvat yhteen päivää, muutamaan tuntiin. Ratkaisevaa hetkeä edeltävällä viikolla sairastettu kuume voi riittää sinetöimään häviön. Tällaisissa tilanteissa ei kysytä kuka teki töitä ja kuka ei. Maailman syiden ja seurausten verkossa asioita joskus vain tapahtuu.
Takaiskut ovat osa elämää, mutta jatkuva epäonnistuminen kuluttaa. Tärkeä tavoite voi muuttua pakkomielteiseksi taakaksi. Mutta miksi? Luulen syyn löytyvän ajasta. Vaikka tavoitteen arvo säilyisi vakiona, aika tekee siitä taakan. Elämässä on aikaa rajallinen määrä. Ykköstavoitteeseen pyrkiminen vie sekä aikaa että energiaa muilta elämän osa-alueilta ja jarruttaa niillä tapahtuvaa kehitystä. Harva tuskin kuitenkaan voi sanoa tavoittelevansa elämässä vain yhtä asiaa.
Mutta missä kulkee raja? Milloin veroja maksetaan enemmän kuin saadaa palkaa?
Jos tilanne olisi ideaalinen jo pelkällä tavoitteeseen pyrkimisellä olisi itseisarvoa, ei pelkästään itse tavoitteella. Urheilussa on usein kyse tästä. Harva hiihtää kahta tuntia päivässä ainoastaan SM-mestaruuden saavuttamiseksi. Ei olisi yksinkertaisesti mitään järkeä järjestää koko elämää pyörimään yhden lajin ympärille ja kitua loput 364 päivää.
Koska maailma ei ole ideaalinen, on usein kuitenkin tehtävä kompromisseja, uhrattava hetki elämästään asialle, joka ei jatkuvasti palkitse. Yliopistoon pyrkiminen on esimerkki tilanteesta, jota harva voi pitää itsessään palkitsevana prosessina, etenkään jos saman prosessin on käynyt läpi jo useampaan kertaan. Tässä tapauksessa kuitenkin palkinnon arvo on niin suuri, että monet ovat valmiita uhraamaan vuosia elämästään sen saavuttamiseksi. Sekään arvo ei kuitenkaan ole ääretön, joten päädymme jälleen samaan kysymykseen. Milloin aikaa on käytetty liikaa? Milloin pitkäjänteisyydessä ei enää ole järkeä?
Jotta kirjoitus ei jäisi vain yleisen lätinän tasolle, mainittakoon että omalla kohdallani tavoitteen ja ongelman symbioosi on lääkis: yksi näistä tämän maan opinahjoista, jonne pyrkimisestä monille tulee suorastaan elämäntapa. Olen hakenut jo kolme kertaa ja nyt tuleva neljäs on jää toivottavasti viimeiseksi.Vaikka olenkin varma, että lääkärin ammatti voisi tarjota kaikkea sitä mitä tulevalta työltäni tavoittelen, niin olen nyt ymmärtänyt ettei se ole ainoa maailmassa oleva mahdollisuus. Eikä onneksi edes ainoa asia, josta olen kiinnostunut. Tiedän, että mitä kauemmin jatkan hakemista sitä enemmän muut elämän osa-alueet jäävät kehityksessään jälkeen. Toisen tutkinnon suorittaminen tavoiteajassa muuttuu haastavaksi jos joka kevät on pyhitettävä 30h viikosta lukion oppimäärälle. Sitten vielä harrastukset, sosiaalinen elämä, työt…
Luulen, että viisainta on asettaa tavoitteelle konkreettinen aikaraja ja sen jälkeen tarvittaessa lähteä uudelle tielle. Vaikka arvostan edelleen pitkäjänteisyyttä, mutta sen lisäksi arvostan ihmisiä, jotka pystyvät keksimään nopeasti uusia mahdollisuuksia vanhojen tilalle. Ovatko tällaiset tyypit luovuttajia? Ovat, ja olen sitä mieltä, että siinä piilee heidän viisautensa. Luulen, että tällaisilla tyypeillä on harvemmin tapana jäädä märehtimään vanhoja epäonnistumisia. Kerran koetun virheen jälkeen he vaihtavat suuntaa ja kokeilevat jotain muuta. Onhan sekin yhtä lailla tapa onnistua.