Juoksua ja sumeita ajatuksia

Sumea logiikka pääsi jälleen valloilleen, tällä kertaa urheilun merkeissä. Olin päättänyt lähteä koettelemaan kuntoani erääseen viikonlopun juoksutapahtumaan. Kuusi kilometriä voi juosta missä vain, milloin vain ja kuinka nopeasti vain itse haluan, eikö se niin mene? Puolen vuoden harjoittelusaldo oli kutakuinkin mallia lenkki kuussa. Varustetaso oli niin ikään säädetty optimiin, sillä juoksu jos mikä on välineurheilua parhaimmillaan. Lenkkarit olivat löytö Porin Prisman alekorin kätköistä noin vuodelta 2006.

Lähtöviivalla muistelin voitokkaita lukion ja yläasteen aikaisia Cooperin testejä. Heti alkumetreillä taisin sortua klassiseen aloittelijoiden virheeseen ja ampaisin sata lasissa kovakuntoisimman kärkijoukon perään. Ensimmäisen kilometrin ajan pitelin naisten kärkeä, kunnes yksi kerrallaan tasaisesti hölkkäävät maratoonarit painelivat ohitseni. Kahden kilometrin jälkeen pohkeeni osoittivat mieltään ja olisin ollut valmis kierimään pientareen lumikasaan. Kierroksen villein ajatus oli, että hei nää muut taitaa oikeesti harrastaa juoksua.

Kaikesta huolimatta olin edelleen hyvällä tuulella ja puolessa välissä matkaa juttelin juostessani mukavia suurin piirtein ikäiseni naisen kanssa. Ajattelin, että hei joo, jatkan juttua niin on helpompi roikkua tän tyypin perässä. Kilometrin kuluttua koin kuitenkin jälleen välikuoleman ja kirittäjäni sai tilaisuuden kuroa etumatkaa.

Viimeiset kaksi kilometriä sujuivat jo paremmin. Aloin toipua alkumatkan spurtistani. Vielä viimeisten metrien loppukiri ja se on siinä. Lopullinen tulos, 34 minuuttia jätti jälkeensä kilpailukipinän. Mitä on tapahtunut? Sumean logiikan lähetti on ennen mielessään vannonut ettei ikinä koskaan ala kilpailla juoksussa. Ainiin, vannoin myös ennen etten ikinä koskaan ala bloggaamaan. Toisin kävi.