Kuka olen? Miksi kirjoitan? Osa 1.

Ensialkuun haluan lainata lukioaikaista äidinkielen opettajaani: äidinkieli on elämänhallinnan väline. Kirjoittaminen pakottaa ajattelemaan hieman enemmän. On otettava kiinni lentävistä ajatuksista ja istutettava ne huolellisempaan tarkasteluun. Niitä täytyy käännellä ja väännellä, niille on keksittävä syyt ja seuraukset. Kirjoittaminen asettaa ajatukset järjestykseen, tuulettaa ajatusten ullakkokomeroa.

Olen kirjoittanut siitä asti kun olin yheksän. Silloin aloitin päiväkirjan kirjoittamisen. Vähitellen jokapäiväisten tapahtumien kuvaaminen laajentui tarinoihin, tarinat paisuivat muutamista sivuista kymmeniin. Olin jatkuvasti käynnissäoleva tekstiautomaatti.

Lukio oli henkilökohtainen kirjallinen välikuolemani, jos pakollista äidinkieltä ei lasketa. Valinta lähteä opiskelemaan luonnontieteitä varmisti jatkumon kirjoitustaitojen hitaalle näivettymiselle. Sanat vaihtuivat matematiikan universaaliin merkkikieleen. Ainoa jälki entisestä harrastuksesta oli satunnainen nillitys päiväkirjaan.

Viime joululomalla järjestelin tietokoneeni arkistoja. Eräästä kansiosta löysin muutaman ala-asteen lopulla kirjoittamani tekstin, lapsellisen suurella fontilla kirjoitettuja keskeneräisiä tarinoita. Hämmentävän hyvin kirjoitettuja. En ollut koskaan lapsena tiedostanut, että teksteissäni saattaisi olla potentiaalia. Tiedostin vain, että koska Ennuskivien mahdin kirjoittaja oli 13-vuotias, oli maailmassa oli oltava aivan hitosti taitavasti kirjoittavia lapsia.

Jokatapauksessa, tutkimusmatkan jälkeen päätin, että on aika iskeä jarruja kehitysalamäen rattaisiin. Haluan kehittyä kirjoittajana. Haluan oppia kirjoittamaan terävästi ja lennokkaasti. Haluan oppia asettamaan sanani viisaasti. Haluan oppia ottelemaan sanan säilällä.

Eikä kirjoittamaan opi kuin kirjoittamalla, ja kuuntelemalla kritiikkiä. Siksi päätin perustaa blogin.

Olen ihaillut blogin kirjoittajia, mutta samalla olen vannonut etten ikinä koskaan voisi itse perustaa blogia. Koska apua, silloinhan olisi olemassa teoreettinen mahdollisuus että joku tuntematon eksyisi penkomaan ajatuksiani, lukemaan tekstejäni ja mikä pahinta, jopa kommentoimaan niitä. Yksityisyyden muurini on ollut tarkoin vartioitu, mutta samalla olen ihaillut avoimuutta. Sitä, että näyttäytyy maailmalle sellaisena kuin on, asettaa ajatuksensa muiden tarkasteltaviksi. Sitä että avaa oman pään hautomakoneiston keskustelulle ja vuorovaikutukselle. Koska se tekee ihmisestä aidon ja mahdollistaa kehityksen. Eikä se edellytä koko yksityiselämän levittelyä.

Siksi kirjoitan, julkisesti.