Mille nauroimme kerran

Muistatko kun naurettiin niin, että vatsaan sattuu?

Niin, mille? Kaikelle. Pieruille, revenneille housuille, hölmöille ilmeille ja keskiviikon Aku Ankalle. Nauru pulpahti huulilta ilman aihetta, ilman syytä, ilman houkuttelua. Sopivissa paikoissa, sopimattomissa paikoissa. Naurettiin niin paljon, että tuntui poskipäissä asti. Niin paljon, että naurun loputtua suupielet olivat herkässä kääntyä uudestaan hihitykseen hetkenä minä hyvänsä.

Muistan, että joskus yritimme olla nauramatta. Puristimme huulet tiukaksi viivaksi ja katsoimme toisiamme silmiin. Eihän siitä mitään tullut.

Minne se katosi? Milloin joku keksi, että rauta- ja vinohampaisten on puristettava huulet tiukasti yhteen? Kuka kirjoitti kielletyn listan asioista, joille ei saa nauraa? Paitsi ehkä vähän vaivihkaa, sivuille vilkuillen silloin kun joku stand up-showssa esittää aiheesta harkitun provosoivan vitsin. 

Niin, milloin elämästä tuli pelkkää kohteliaan hillittyä hymyä? Pelkkää hymyä, joka ei purista vatsaa eikä valuta onnen kyyneleitä.

On maanantai ja istumme lattialla. Kello on liian paljon. Nauramme hervottomina väsyneille jutuille ja ohi välähtävän hetken mietin, että joskus näin oli aina.