Eräänlaista luksusta

Näin henkilökohtaisen taloudellisen taantuman kynnyksellä ajatukseni kääntyvät väistämättä säännöllisesti rahaan. Ei siksi ettei sitä olisi vaan siksi ettei sitä juuri nyt tule mistään lisää. Niin ja siksi, että satun vain olemaan tällainen elämäntapakitsastelija.

Luen uutisia köyhyydestä. Kommenttibokseissa paasataa ja saarnataan. Tunteet kuumenevat wifiaaltoja pitkin. Taistellaan siitä kuka saa tuntea itsensä köyhäksi ja kuka ei aivan kuin kyseessä olisi jokin kilpailemisen arvoinen kunniameriitti.

Budjetoikaa, budjetoikaa! Kiljuvat anonyymit kilvan. Mutta eikö se ole juuri köyhyyden ydin, että elämästä tulee yhtä senttienlaskuretriittiä? Ja silti rahat riittävät vain juuri ja juuri kaikkein välttämättömimpään: ruokaan ja kattoon pään päällä. Aivan kuin ihminen eläisi tyydyttävää elämää pelkällä vedellä ja leivällä.

Opiskelijan köyhyys on joillekkin suorastaan punainen vaate vaikka faktat ladottaisiin pöytään: jos mielii olla tekemättä töitä opintojen ohessa on pärjättävä keskimäärin 800e kuussa lainoineen päivineen.

Toisaalta on meillä 2,60e lounaat, 300e vuokrat ja puolikkaan hintaiset matkaliput. Sen lisäksi vähäisestä kuukausibudjetistamme kulutamme toisinaan enemmän rahaa kaljaan kuin ruokaan. Siihen halvimpaan makarooniin ja ketsuppiin. Luulen, että monet asiat ovat helpompia kun ne ovat ikään kuin kollektiivisia. Opiskeluaikainen köyhyys tavallaan kuuluu kuvioon. Se ei ole häpeä ja siitä uskalletaan puhua ja vaikka osoittaa mieltä.

Sen lisäksi opiskelijan köyhyydestä uupuu yksi köyhyyden lannistavista tekijöistä: tekemisen ja päivärytmin puute. Päivät täyttyvät luennoista ja harkkatöistä eikä oheistoiminnallisista sirkushuveista ole liioin puutetta.

Eikä meillä ole niitä lahkeessa roikkuvia kersoja. Meidän ei tarvitse huolehtia kenestäkään muusta kuin itsestämme. Jos siitäkään. Sillä tilin tyhjentyessä voimme hipsiä vanhempien jääkaapille. Mitä sellainen köyhyys oikein on olevinaa? Näytelmää, josta voi paeta kun popparit loppuvat ja tilanne käy liian tukalaksi.

Mutta eihän se kaikilla näin mene. Entä jos vanhemmilla ei olisikkaan varaa vipata rahaa tai entä jos ei ole vanhempia ollenkaan? Entä jos ei saakkaan halpaa opiskelija-asuntoa? Voisi kuvitella, että esimerkiksi pohjoisessa asuminen on halpaa ja että siellä päin on opiskelija-asuntoja tarjolla pilvin pimein. Kuitenkin siskoni hakiessa asuntoa selvisi ettei opiskelija-asuntoja ole tarjota kuin noin 30% uusista opiskelijoista. Eikä se edes auta, että muuttomatkan pituus lähentelee 700km.

Helppo sitä on anonyyminä huudella, että kyllä minun mummoni pärjäsi paljon vähemmällä! Aina on joku jolla menee vielä huonommin. Aina löytyy joku vielä köyhempi ilman, että lennetään Nigeriaan katsomaan Afrikan nälkää näkeviä lapsia. Mistä sitä ruudun takaa oikeasti toisen elämän menoja ja tuloja tietää.

Ja vaikka rahat riittäisivät kaikkine tukineen päivineen kaikkeen välttämättömään, onhan se kuluttavaa jos missään elämänvaiheessa ei ole ollut tilaisuutta laittaa senttiäkään sivuun. Jos säästötilillä möllöttää pyöreä nolla ja mikä tahansa yllättävä meno on potentiaalinen tie henkilökohtaiseen konkurssikierteeseen.

Sanotaan, että köyhyys periytyy. Ei kai ole mikään ihme, että esimerkiksi rahahuolet heijastuvat jälkikasvuun? Paljon puhuttu perustulo-eikö se voisi katkaista köyhyyden geneettisen jatkumon ja sen lisäksi vapauttaa aikaa ja energiaa perusselviytymisen ulkopuolelle?

Tuntuu, että voisin kirjoittaa aiheesta vaikka viisi sivua pääsemättä itään tai länteen. Enhän minä ole köyhä vaan tuleva porvariopiskelija, kermaperse, jolle maksetaan opintoihi kuuluvista harjoitteluista palkkaa. Mitä minä köyhyydestä tiedän.