Selviytymismekanismeja

Joskus on iltoja, jolloin mikään ylimääräinen ei kiinnosta. Päällimmäisenä on halu ohittaa yhteiskunnallinen lätinä ja sometulva pelkällä olankohautuksella. Sitä haluaa keskittyä johonkin, joka ei roiku pelkän hetken informaatiotulvan varassa, valmiina yön ylittävään unohdukseen.

Sellaisina iltoina voi kirjoittaa kuinka metsä junan ikkunassa sulautuu yhdeksi vihreäksi möhkäleeksi ja taivasta halkoo tumma juova. Sitten voi tarkkailla junan muita matkustajia, kuuluttajan ääntä, itseään ja lopuksi kirjoittaa kaiken ylös mahdollisimman totuudenmukaisesti. Pitämällä asiat sellaisina kuin ne ovat: rumia, kauniita, mitä lie. Kirjoitusurakan päätteeksi voi tehdä oman riippumattoman analyysin maailman tilasta ja tiivistää sen muutamaksi lennokkaaksi lausahdukseksi. Koska tänään maailmaa mallintaa juna, on lopputulema että sunnuntai-iltana tunnelma kanssamatkustajien keskuudessa on seesteinen. Kukaan ei jaksa kitistä kuinka juna on jälleen kerran myöhässä.

Niille illoille on myös Vida ja klassisen baletin variaatiot. On äärimmäisen rentouttavaa keskittyä vain liikkeen ja musiikin rytmiin. Ehkä tämä on myös osa hyvien unenlahjojeni salaisuutta: on helppoa nukahtaa Odalisquen viimeisten sävelten soiden mielessä.

Balettimetodi on tutkitusti toimiva myös kuuriluontoisesti. Noin kaksi vuotta sitten oli kuukausi, jolloin se oli pysyvä osa iltarutiiniani. Ajat muuttuvat ja rutiinit ovat muuttuakseen, mutta Vida on aina yhtä ihana.