Olen aloittanut ties kuinka monta blogia, mutta aina ne on tyssänneet alku innostuksen jälkeen. Jos nyt vihdoin tää blogin aloitus vois viedä johonkin pidemmällekin. Yritys hyvä 10.

Ainakin vihdoin sain kunnon tatsin oman elämäkerta kirjan kirjoitukseen. Ensimmäinen luku on vihdoin viimeistä muokkausta vaille valmis. Toinen on rakenteilla mielessä, mutta ei ole vielä ehtinyt koneelle asti. Muut asiat ovat vieneet taas välissä huomioni toisaalle. Asia, jonka odotin olevan vihdoin sillä mallilla, että voimme edetä sen suhteen rauhassa ilman enempiä huolia ja murheita. Mutta mitä vielä. Perseelleen meni odotukset. 

Tarkoituksenani oli vihdoin pitkän odotuksen jälkeen päästä terapiassa käymään läpi omaa elämääni ja löytää itsestäni se oikea minuus. Toisin kävi, tai ainakin osaksi. Suurin osa terapia käynneistäni kuluu edelleen esikoiseni asioita läpi käydessä. Puidessa sitä, mitä minun pitäisi näin, vielä etä-äitinä, ajatella lastensuojelun palaverissa ilmitulleista asioista, sekä havainnoista, mitä itsekin teen. Perimmäisenä tieto siitä, ettei esikoiseni voi hyvin asuessaan tällä hetkellä isällään.

Asia on hyvin monimutkainen ja hankala. Lapsellani on lastensuojelu asiakkuus, on ollut ihan pienestä pitäen, jolloin minun todettiin olevan epäkelpo äiti lapselleni. Jorvissa synnytyksen jälkeen sosiaalityöntekijä kartoitti lastensuojelu tarpeen todeten, ettei tarvetta tuolloin ilmennyt. Hän totesi, että osaan hoitaa vauvani, ja olen omatoiminen avun hakemisessa, jos sen tarvetta ilmenee. Asia oli sillä loppuun käsitelty. Mutta vain hetkisen. 

Päästettyäni esikoiseni isän takaisin elämäämme, vaikka tiesin hänestä vielä koituvan meille ongelmia, annoin lapselleni mahdollisuuden tutustua ja luoda suhteen isäänsä. Suhteen jota minulla ei omaan biologiseen isään ole, enkä tiedä saanko sitä edes koskaan. Tietämykseni esikoisen isästä osui oikeaan, eikä aikaakaan, kun minua iskettiin täysin puskista verisesti puukolla selkään. Esikoiseni isä oli tehnyt minusta sosiaalipäivystykseen kiireellisen lastensuojelu ilmoituksen, kylläkin raukkamaisesti nimettömänä isyyttä hakevana henkilönä. 

Olin itse vasta palautumassa todella rankasta raskausajasta ja kiireelliseen sektioon päättyneestä synnytyksestä. Mieleni ei enää kyennyt kestämään sitä stressiä, ahdistusta ja pelkoa, minkä kyseinen yllätys ilmoitus sai minussa aikaan. Sain tähän astisen elämäni pahimman paniikkikohtauksen, luulin meneväni psykoosiin. Hain samantien apua psykiatrian päivystyksestä, josta sain lähetteen osastolle, jonne minun oli tarkoitus mennä esikoiseni kanssa yhdessä. Ajattelin tekeväni oikein ilmoittaessani asiasta sosiaalityöntekijälle. Mutta mitä vielä. Minulle kaadettiin vain päälle jääkylmää vettä kiitoksena rehellisyydestäni ja ilmoitettiin, että he eivät nähneet kyseisessä tilanteessa muuta vaihtoehtoa, kun kiireellisesti sijoittaa esikoiseni sijaisperheeseen. Osasto jaksoni kesti kaksi viikkoa.

Parin kuukauden päästä sain esikoiseni takaisin, kun meidät yhdistettiin ja laitettiin perhekuntoutukseen. Kuitenkaan kuntoutus ei vastannut millään lailla omia odotuksiani lastensuojelun antamasta tuesta, minulle ei kerrottu ”ongelmien” perimmäisiä syitä, vaan oletettiin, että itse ymmärrän heidän ”hakemansa” ongelmat. Vasta, kun kuntoutusta oli ehtinyt kulua jo muutama kuukausi, ”ydinongelma” tuotiin minulle ilmi. Tuolloin oli jo liian myöhäistä. Minut oli jo ahdistellen ajettu perimmäiseen nurkkaan ja olin henkisesti ihan loppu. Näkökulma eromme asioihin oli aivan liian suuri. Minun oli oman jaksamiseni ja hyvinvointini takia annettava jälleen periksi. Esikoiseni sai onneksi palata takaisin samaan, jo tutuksi ja turvalliseksi tulleeseen sijaisperheeseen. 

Esikoiseni isä ei ollut enää ensimmäisen sijoituksen jälkeen millään tavalla mukana esikoiseni elämässä. Hän kyllä oli halukas tietämään lapsensa asioista, mutta kielsin sosiaalityöntekijöitä kertomasta hänelle mitään, koska häntä ei oltu todettu viralliseksi isäksi minun käytyä ilmoittamassa, ettei isyyttä vahvisteta. Lopulta esikoiseni isä teetti dna-testit ja sai käräjien kautta vahvistettua ja varmistettua isyytensä. Vasta, kun minun vanhemmuuttani oli seurailtu tarpeeksi pitkään, alkoi sosiaalityöntekijä miettimään huostaanoton purkua minun osaltani. Tällöin vaihtoehdoiksi nähtiin vain sijaispaikan muutos parhaasta mahdollisesta sijaisperheestä, jo aiemmin kyvyttömäksi isäksi todetulle isälle. 

Esikoinen oli alun yllätysten jälkeen myös käytetty perusteellisissa tutkimuksissa, joissa hänet oli jo täysin terveeksi todettu. Sijaispaikan perhe muutoksen myötä alkoi jälleen ilmetä uusia ongelmia ja huolia. Nyt sijaispaikan muutoksesta on aikaa 1,5 vuotta ja ongelmat ja huolet on vaan paisuneet. Enää en ole edes ainoa, joka huolta kantaa. Onnekseni myös joku muukin näki asiakseen puuttua katsottuaan tilannetta tarpeeksi kauan sivusta. 

Mutta… Nyt jälleen kerran, ties kuinka monetta kertaa vaan odotetaan. Odotetaan, että sosiaalityöntekijä saa intensiivisen perhetyön alkamaan kerran pari viikossa. Odotetaan, että perhetyöntekijä saa koottua kuvan siitä, onko ulkopuolisen tekemä lastensuojelu ilmoitus aiheellinen ja luotettava. Odotetaan vastausta siihen, voiko esikoiseni ylipäätään jatkossa asua enää isällään. Odotetaan vastausta siihen, mitä sitten tehdään, jos asuminen isällä ei ole enää lapsen edunmukaista… Odotetaan odottamisen perään!

Omakin elämäni on tällä hetkellä vähän niin kuin odotus tilassa, koska en näe järkeväksi hakeutua työkokeiluun saati töihin, koska haluan keskittyä täysillä terapiaan (jota on kaksi kertaa viikossa) ja lasten tapaamiset vie myös oman osansa viikosta, ja koska odotan päätöstä, miten esikoiseni asiassa käy. Jos asuminen isällä ei enää ole hyvä juttu (minkä tiedän itse todeksi), ja esikoinen muuttaakin äkkiä asumaan luokseni. Haluan olla valmis olemaan kokopäiväinen Äiti! Joten odotan…