HYVÄLLÄ TAVALLA ITSEKÄS
Luin tällä viikolla Helsingin Sanomista artikkelin, joka oli kuin suoraan viime aikaisista ajatuksistani. Artikkelin nimi oli hyvällä tavalla itsekäs – siinä käsiteltiin tervettä itsekkyyttä.
Olen opetellut viimeisen vuoden aikana sanomaan yhä useammin ei. Ja voi hitto, miten vaikeaa tuon yhden sanan sanominen itselleen, saatikka muille, voi toisiaan olla.
Muistan edelleen tilanteen parin vuoden takaa, jolloin aloin ajatella tervettä itsekkyyttä ensimmäistä kertaa. Töissä oli kiire, kävin neljänä iltana treenaamassa, kirjoitin aktiivisemmin blogia, kävin erilaisissa kissanristiäisissä ja näin ystäviä joka viikko. Jossain vaiheessa kamelinselkä katkesi, kun päädyimme kinastelemaan mieheni kanssa jostakin ja päädyin lopulta itkemään sitä, miten väsynyt olen.
Symppaamisen sijaan mieheni tokaisi: sitten sinun on alettava karsimaan ja mietittävä, mitkä asiat ovat oikeasti pakollisia. Vaikka sillä hetkellä olisin kaivannut enemmän halausta (ja se olisi ollut ihan paikallaan), olen kiitollinen noista sanoista. Mieheni nimittäin palautti minut maan pinnalle pohtimaan, mitkä asiat ovat minulle elämässäni oikeasti tärkeitä.
Kannattaako johonkin tilaisuuteen mennä sen takia, että pelkää, että muuten jäisi hirveä fomo? No ei todellakaan. Jos saa kutsun tilaisuuteen, kannattaa paikalle mennä siksi, että haluaa mennä.
Töissä on pakko käydä (ellei halua heittäytyä täysin toisenlai, ja koen, että liikunta ja ystävät tuovat arkeeni hyvää oloa. Bloggaaminen sen sijaan on harrastus, jota teen omasta intohimostani kirjoittamista kohtaan. Kirjoittaminen on minulle iloinen asia – ja haluan, että se sellaisena säilyykin. Siksi blogin kirjoittamisesta kannattaa ottaa paussia silloin, kun alkaa tuntua, että nyt käsissä on liian monta lankaa. Itse asiassa kirjoittamiselle tulee tuolloin monesti paussia ihan luonnostaan: luovuus ei kuki, kun on liikaa kiirettä ja stressiä.
Toisinaan on pakko sanoa ei myös ystäville – ja se on kaikkein vaikeinta, ovathan ystävät yksi tärkeimmistä asioista elämässäni ja kuten sanottu, suuri ilonlähde. Toisinaan on kuitenkin pakko myöntää itselle, että kalenteri on liian täynnä ja tarvitsen myös aikaa itselleni. Jos olen sopinut menoa usealle illalle, huomaan ahdistuvani.
Niin, ja parisuhde – sillekin on hyvä varata aikaa. Vaikka asummekin yhdessä, jää kontakti arkisin vähäiseksi. Aamulla molemmat lähtevät omiin suuntiinsa eri aikaan – toinen herää yleensä ennen toista – ja tapaamme seuraavan kerran monesti kahdeksan aikaan illalla. Sitten pitääkin tehdä ruokaa, käydä suihkussa, pestä pyykkiä, järjestellä, hoitaa asuntoprokkista, valmistella huomisen päivän kamat ynnä muuta, siis pyörittää arkea. Pyrimme olemaan kello kymmenen jälkeen sängyssä, joten illan kaksituntinen kuuluu varsin nopeasti, ja kuulumisten vaihtaminen voi jäädä melko pinnalliseksikin. Siitä pidämme kuitenkin kiinni, että menemme aina samaan aikaan sänkyyn ja pussaamme ennen nukkumaan menoa. Lienee selvää, että kun arki on tällaista, haluan viikonloppuisin viettää rauhassa aikaa myös mieheni kanssa.
Tarvitsen aikaa vain olla. Aikaa mennä rauhalliselle kävelylle itsekseni, aikaa lukea kirjaa tai lehteä sohvannurkassa, aikaa katsella sarjoja. Eikä minun tarvitse perustella tätä tarvetta kenellekään.
Hesarin artikkelissa psykologi Riikka Pasanen kertoi, että hänen poikaystävänsä ja ystävänsä tietävät, että Pasanen merkitsee kalenteriin ensin treenit ja sopii muut menonsa vasta sen jälkeen. Ystäville ei jää aina aikaa, kun hän haluaa panostaa lepoon päästäkseen tekemään sitä, mitä rakastaa – crossfittaamaan. Kuten Pasanen sanoo:
”Kun me saamme toteuttaa omia unelmiamme ja tavoitteitamme, meillä on itsemme kanssa hyvä olo. Se näkyy myös lähipiiriin, ja sillä tavalla itsekkäillä valinnoilla voi olla epäitsekkäitä seurauksia. Siinä mielessä itsekkyys on tavallaan paradoksi.”
Kun minulla on levännyt olo ja voin hyvin, olen parempi ihminen kaikille. Jaksan paremmin töissä, olen iloinen ystävä ja minulla on energiaa tavoitella unelmiani.
Se, että sanoo ei, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sanoisi ei kaikelle. Välillä on ihanaa olla spontaani ja sanoa kyllä yllättävillekin asioille. Ein sanominen on enemmänkin sitä, että tuntee omat rajansa ja oppii tunnistamaan, mitkä asiat tuovat aidosti iloa elämään.
Minä hahmottelen näitä rajoja edelleen. Mutta olen iloinen siitä, että olen oppinut vähitellen olemaan hyvällä tavalla itsekäs – oppinut sanomaan yhä useammin ei ja olemaan tyytyväinen päätökseeni.
kuvat: Ani Frei
lue myös:
tavoitteeni ja suunnitelmani vuodelle 2020
FOLLOW ME ON FACEBOOK / INSTAGRAM / PINTEREST