kevään ensimmäinen päivä
Kaupunki suorastaan kylpi valossa.
Ihmiset kävelivät hiekattomalla kadulla tennarit jalassa, hymyilivät salaa huiveihinsa, kehräsivät mielessään. Piilouduin aurinkolasieni taakse ja nautin muiden tavoin jokaisesta sekunnista, kun auringonsäteet hivelivät ihoani. Toppatakki tuntui melkein liian lämpimältä.
Haahuilin Tokoinrannasta keskustaan Senaatintorille. Ihmisiä istui siellä täällä: puistonpenkeillä, nurmikolla, laitureilla, rappusilla – missä tahansa, minne aurinko sattui paistamaan.
Tuomiokirkon rappusten huipulla tuuli. Istuin turistien ja paikallisten joukkoon kivisille askelmille, suljin silmät hetkeksi. Muistelin viime kevättä, kun istuin samassa paikassa, luultavasti vasta toukokuussa. Teki mieli lähteä terassille, kääriytyä vilttiin viinilasi kädessä odottamaan höyryävää pasta-annosta, höpistä turhanpäiväisistä asioista ystävien kanssa.
Mielessä risteilivät ajatukset tulevasta kesästä, ilo kipristeli mahanpohjassa. Valoisat kesäyöt, paljaat sääret, Helsingin jäätelötehtaan valtavat tötteröt, aurinkorasvan tahraama iho, grillin savuinen tuoksu, loppumattomat suukot ja halaukset, vieno merituuli, kaupungin äänet sunnuntaiaamuna.
Helsingin kesä.