Meidän on kuljettava auringon mukaan. -Nuuskamuikkunen
Hei, ajattelin tänään kirjoitella aiheesta, joka on paljon pyörinyt mielessäni viime aikoina. Nimittäin matkustamisesti, kaikokaipuusta ja uusista seikkailuista. Olen aina kokenut vahvaa samaistumista Nuuskamuikkuseen ja tämän tapaan lähteä syksyllä etelään ja palata taas kesäksi takaisin kotiin. Vaikka tykkäänkin kaikista vuodenajoista, niin aina syksyn koittaessa hiipii mieleeni haave lähteä ulkomaille. Yleensä pienikin matka helpottaa oloani, mutta jos mitään matkaa ei ole tiedossa koen oloni ahdistuneeksi ja levottomaksi. Tällöin huomaan alkavani aina miettiä elämääni ja sen suuntaa myös tarkkaan. Mitä haluankaan elämältä? Minne haluan kulkea? Mitkä ovat minulle tärkeitä asioita?
Viime vuonna näihin aikoihin oloni oli odottava ja stressistä huolimatta kevyt sillä edessä oli joulu ja uusi vuosi Balilla. Nyt tänävuonna ei ole tiedossa mitään matkaa ulkomaille ja huomaan sen aiheuttavan tuttua ahdistuksen tunnetta ja levottomuutta. Huomaan selaavani matkablogeja ja tutkailevani eri matkakohteiden infoja netistä. Kaukokaipuuni kasvaa samaa vauhtia kun säät kylmenevät ja auringonvalo vähenee. En vielä tähän ikään mennessä ole keksinyt ololle muuta helpotusta kuin lähteä matkaan. Olo on kuin olisi tuli takapuolen alla ja huomaan levottomana kulkevani päivästä toiseen. Vaikka samaan aikaa arki täyttyy kiireestä ja mukavasti rullaavasta arjesta, niin iltaisin saan itseni kiinni haaveilemasta kaukomaista. Olen viime iltoina pohtinut niin ulkomaille kuin Pohjois-Suomeenkin muuttamisesta. Tuntuu, että olen kyllästynyt kulkemaan ikäänkuin sumussa, jossa vain kulkee eteenpäin ja suorittaa asioita kovalla tahdilla. Koen, että kehoni yrittää viestittää näillä haaveilla ulkomaista ja rauhallisemmasta asuinpaikasta läheltä luontoa hidastamaan ja rauhoittumaan. Tällä hetkellä se vain ei oikein ole mahdollista.
Olen viime aikoina myös paljon pohtinut yksinmatkailua ja miten se käytännössä tapahtuisi, kun kotona kuitenkin on rakas aviomieheni, joka haluaisi mahdollisesti myös matkalle mukaan. Tiedän ettei hän minun lähtöäni estäisi, mutta ehkä sitäkin enemmän esteenä on opiskelut, jotka rajoittavat sekä aikaa että taloutta kummasti. Miten siis ratkaista tilanne, kun itse kaipaa pitkiä reissuja ja sitä vapauden tunnetta joka matkatessa syntyy. Sitä seikkailun tuomaa euforiaa kun nauttii uudesta kulttuurista ja imee itseensä uusia makuja, värejä ja tuoksuja. Aviomieheni taas on realistinen ja en usko hänen koskaan kaivanneenkaan pitkiä reppureissuja kuten minä. Tiedän, että hänkin haluaa kyllä nähdä maailmaa, mutta on myös tyytyväinen oloonsa kotimaassa. Itse kun taas haluaisin edes kerran elämän aikana lähteä useamman kuukauden reissulle. On siis monia eri seikkoja, joita pitää puntaroida ja ne lisäävät toisaalta ahdistustani. Oletko kokenut samankaltaisi tuntemuksia? tuntuuko tilanne tutulta? Olisi mukavaa jatkaa keskustelua kommenttiboksin puolella.
-M