Moikka, ajattelin tänään kirjoittaa sellaisesta tunteesta mikä syntyy, kun kuulet tai luet jostakin henkilöstä, joka on saavuttanut sen mistä itsekkin haaveilet mutta on iältään itseäsi nuorempi. Tunnistatko tämän tunteen? Itse olen ajoittain paljonkin kamppaillut tunteen kanssa ja välillä se on tuntunut lohduttomalta ja toisaalta vain inspiroivalta. Lohduttomuus syntyy ajatuksesta, etät toinen on saavuttanut nuorena asioita ja itse on jo ohi sen ajan. Vaikkei haaveen toteuttaminen olisi edelleenkään mahdotonta, vain ajatus siitä, että se olisi voinut toteutua jo aiemmin synnyttää turhautumista. Toisaalta taas saan inspiraatiota ihmisistä, jotka ovat nuoresta iästään huolimatta ehtineet saavuttaa paljon. Se inspiroi työskentelemään omien haaveiden eteen vielä kovempaa.

Ehkä suurin ero onkin siinä, että meillä jokaisella on oma polkumme kuljettavana ja asioiden saavuttaminen vie meiltä eri ajan. Sitä helposti jää huomaamatta mitä kaikkea itse on ehtinyt saavuttaa, kun keskittyy siihen, että nykyinen unelma on saavuttamatta. Monet omat saavutukset ovat sellaisia joita ne ihmiset, jotka nyt saavuttavat sinun unelmasi eivät ole saavuttaneet. Esimerkkinä tähän ikään mennessä olen ehtinyt suorittaa lukion, ammattikorkean ja kohta myös yliopistosta kandidaatin tutkinnon. Moni saman ikäinen on saattanut saavuttaa yhden mainituista tai jotain täysin muuta ja se on ihan okei. Olen seurannut omaa polkuani ja päätynyt tekemään mutkan ammattikorkean puolella, koska en nuorempana vielä tiennyt mitä haluan elämältä. En millään tavalla kadu tätä, vaan koen ennemmin, että se on opettanut minulle taitoja joita en muuten olisi oppinut. Olisin melko varmasti täysin eri ihminen nykypäivänä ilman sitä. Enkä varsinkaan olisi tutustunut hyviin ystäviini ilman ammattikorkeaa. Tämä on polku mikä minun tuli kulkea, jotta olisi nyt tässä missä olen ja tällainen kuin olen.

Ikääntyessä sitä jää kiinni ajatuksesta, että olisi liian vanha tekemään erilaisia asioita. En usko tähän ollenkaan vaan ennemmin ajattelen, että kaikki on mahdollista iästä huolimatta mutta se voi vaatia enemmän aikaa tai enemmän harjoittelua. Jos miettii asioita liikaa saattaa helposti käydä niin, että jättää asioita tekemättä. Tekemättömyyteen saattaa vaikuttaa pelko epäonnistumisesta tai epävarmuus omastaitsestä. Tällöin parasta olisi vain lähteä yrittämään, sillä harvemmin siitä seuraa mitään huonoa tai peruuttamatonta. Saattaa jopa yllättyä kuinka helppoa kaikki oli tai kuinka antoisa kokemus yrittämisestä syntyy. Esimerkkinä itse ostin muutama vuosi sitten Longboardin, sillä olin useamman vuoden haaveillut, että osaisin kulkea sillä. Aiemmin en ollut uskaltanut edes nousta laudan päälle sillä pelkäsin kaatumista ja sitä miltä näyttäisin. Kun lopulta ostin oman laudan ja nousin sen päälle oli tunne mahtava. Toki olin varustautunut kypärällä, polvi- ja rannesuojilla. Tietenkin kaaduin ensimmäisen kerran aikana, mutta siitä ei seurannut kuin pieni mustelma ja itsevarmuus nousta uudelleen laudan päälle. Enää en ajattele, että olisin liian vanha rullailemaan tai, että näyttäisin tyhmältä suojissani. Ennemmin olen innoissani siitä, että uskalsin ja nyt osaan ja pystyn siihen. Joka kevät kun kadut sulavat ja pääsee taas laudan päälle on ensimmäinen kerta jännittävä, mutta kerta toisensa jälkeen siitä tulee helpompaa.

Mitä ajatuksia teksti sinussa herätti? Tunnistatko näitä piirteitä itsessäsi ja kuinka käsittelet näitä tunteita?

Pus, M