Keskinkertaisuus on aihe, josta olen halunnut pidemmän aikaa kirjoittaa. Olen aina kokenut kuuluvani keskinkertaisiin, olevani se väliinputoaja. Puhutaan sitten taidoista, koulumenestyksestä tai ulkonäöstä. Olen se oppilas, joka pärjää hyvin koulussa, muttei ole paras. Harrastuksissa se, joka osaa kaikkea hyvin muttei ole missään paras. Ulkonäöllisesti olen ollut se pyöreä tyttö, joka ei ole suurin muttei myöskään pienen. Tunnen, että olen koko ikäni yrittänyt päästä tästä välitilasta eteenpäin, mutta huomannut kertatoisensa jälkeen olevani edelleen keskivaiheilla. Olen luonteeltani periksiantamaton ja pyrin parhaaseen tulokseen. Pettymys on yleensä hetken aikaa suuri, kun tavoite ei tulekkaan saavutetuksi. On välillä vaikea hyväksyä oma keskinkertaisuus ja se saakin ajoittain epäilemään kaikkea itsessä ja omissa taidoissa. Tiedän, että pärjään hyvin ja varmasti minussakin on taitoja, joita en ole ehkä uskaltanut edes tuoda täyteen potenttiaaliinsa, koska olen alitajuntaisesti pelännyt jälleen pettyväni. On helpompaa olla yrittämättä, kuin ottaa jälleen pettymys vastaan.

Viime aikoina olen alkanut ajatella tätä asiaa enemmän ja enemmän. Olen tullut ajatukseen, että ehkä se onkin tavallaan onnellisuutta, kun ei ole aina se paras tai pärjää parhaiten. Väliinputojana onnistun useammin saamaan onnistumisen tunteita, jos pärjäänkin paremmin kuin olin ajatellut. Jos taas tulos on keskinkertainen antaa se motivaatiota seuraavalla kerralla pyrkiä parempaan. Keskinkertaisena olemisessa ei ehkä olekkaan mitään pahaa vaan se tavallaan myös suojaa herkkää ihmistä. Tämän oivalluksen jälkeen uskon, että minun on helpompi lähteä tavoittelemaan unelmiani ja uskomaan, että voin saavuttaa mitä vain ja, että keskinkertainenkin on tosi hyvä loppujenlopuksi.

Samaistutko ajatukseen? Oletko huomannut itsestäsi keskinkertaisuutta?

Mukavaa viikonloppua, M