22 km tilaa ajatuksille – Australian Surf Coast Walk

Heräsin aamulla cockatoo-lintujen lauluun (jota näin sidenotena voisi kuvailla laulamisen sijaan myös meluksi.  Miten niin kauniista olennosta voi lähteä niin ruma ääni?) ja eukalyptuspuiden tuoksuun, kun aurinko antoi ensi säteitään horisontissa. Ilmassa oli meren tuomaa usvaa.

Kävelin Jan Jucin asuinalueen läpi, jossa talojen parvekkeilla kuivui märkäpukuja parvekkeiden kaiteiden yli.
Parkkipaikalla huomioni kiinnitti keltainen vanhanmallinen van, sellainen jolla ajetaan kaikissa roadtrip-unelmissa. Sen rekisterikilvessä luki osuvasti Victoria – the place to be.
Löysin Surf Coast Walkille opastavan kyltin ja nappasin siitä kuvan. Matka oli alkanut.

Pilvet roikkuivat taivaanrannan yläpuolella ja antoivat auringolle hetken tilaa maalata horisonttia uuden päivän väreillä.

Polku vietti portaineen kohti rantaa ja vastaan käveli aamun ensimmäinen surffari hiukset märkänä ja rauhaa silmissään. Olisi unelmaa aloittaa joka aamu aalloissa, olemalla yhtä ympäröivän luonnon kanssa.

Keltainen hiekka rahisi lenkkareiden alla, kun polku kuljetti ohi ikonisen Bells Beachin. Olin päättänyt lähteä matkaan yksin, sillä jollain tapaa kaipasin ajatuksille tilaa. Kävely on minulle kuin meditaatiota. Ulkoilmassa ajatukset pääsevät pois arjesta ja ajatukset tuntuvat askel askeleelta kirkkaammilta.

Kumpuileva maisema ja vasemmalla puolella jatkuvasti seurana kulkeva meri olivat mitä parhainta matkaseuraa.

 

Matkan varrella puut olivat tummuneet hiilestä ja maisema näytti siltä kuin osunut paikalle juuri metsäpalon jälkeen. Kuulin jälkeenpäin, että metsää poltetaan ennaltaehkäisevästi, jolloin metsäpalojen tuli ei tartu puun valmiiksi hiiltyneeseen pintaan.

Yhtäkkiä tunsin olevani kuin satumaassa. Polun molempia puolia reunustivat kasvit, joiden laisia en ollut nähnyt koskaan ennen. Käpertyneet puut ja niiden kuoriutuvalta näyttävät rungot. Viuhkamaiset puskat, jotka loivat olon kuin olisin mikämikä-maassa. Pyörin huvikseni ympäri ja katsoin maisemaa kuin 360-kuvana. Tältä keijukaisista täytyy tuntua.
 

Yksi syy siihen, miksi rakastan Australian luontoa, on visuaalisten wow-hetkien määrä. Kun joka mutkan takana on aina jotain uutta. Tai välillä puuduttavuuteen saakka samaa pensasta, joka muistuttaa olemassaolostaan kurottautumalla polulle niin, että sille pitää kumartaa sen alittaessaan.

 

Polun varrelta avautui upea näkymä aavalle merelle. Polku kävi korkean kallionkielekkeen vieressä ja sitä risteytyi pienempi polku kohti kielekettä. Pääpolun ja pikkupolun erotti toisistaan kyltti: Tiger snakes live here.  Ei aavistustakaan, mitä tiikerikäärmeet ovat, mutta jos niiden kunniaksi on pystytetty kyltti, se sai ne kuulostamaan vaaralliselta. Jatkoin polulla – kunnes käännyin kannoillani, sillä halusin kielekkeelle silti.
 

Maata tömistellen puikkelehdin tomuista polkua pitkin ja tarkistin, etteivät juuret jalkojeni edessä liikkelehdi. Kallion reunalle saapuessa annoin katseeni kulkea alas rannalle, ylös pitkin merestä kohoavien kallioiden rosoisia reunoja ja pitkälle horisonttiin. Vapauden tuuli puhalsi mereltä ja nostatti kädet ilmaan. Ihanaa tuntea itsensä näin pieneksi suuren maailman laidalla.  

Onneksi poikkesin pääpolulta.

 

Suuren tunteen ja majestillisten maisemien jälkeen polku oli taas hetken pelkkää puuduttavaa puskaa. Pian polku kuitenkin muuttui  rannaksi, jonne oli huuhtoutunut mitä upeimpia mereneläviä. Hiekka löysi tiensä kenkiin, joten riisuin kengät kokonaan ja jatkoin matkaa paljasjaloin.

 

Rannan päädyssä istahdin evästämään auringossa harmaantuneen ajopuun rungolle. Tältä elämän pitäisikin maistua – seikkailunjanolta, rauhalta ja meriusvan suolaamilta huulilta.

 

Pitkä polku jatkui ja jatkui, katosi välillä kumpujen taa ja näkyi pienenä nauhana siellä, minne silmä juuri ja juuri kantoi. Ihanaa olla matkalla.

Etappini loppupäässä Anglesean kylän lähistöllä puut olivat taipuneet mereltä puhaltavan tuulen suuntaisesti kuin suuren meren voimaa pelästyneinä. Mitä jos itsekin oppisi olemaan taistelematta tuulta vastaan ja tarpeen vaatiessa taipumaan? Ja kasvaa silti voimakkaana ja päättäväisenä. 

22 km polkua päätyi olemaan juuri sitä mitä tarvitsin. Illalla kotiin palatessa olo oli rauhallinen ja raukea. Tykkään kai lopulta olla tuulen tuivertamana ja palata kotiin auringonlaskussa sydän täynnä seikkailuja.