Kotiinpaluun vaikeudesta ja haikeudesta

EDIT: ajatukset on kirjattu ylös helmikuussa, kotiinpaluun jälkeen, mutta jäivät silloin julkaisematta. Nyt aika on näillekin oikea. 

Miltä tuntuu olla yli vuosi pois koti-Suomesta? 
Ihanammalta kuin aluksi uskoinkaan. 
No miltä tuntuu palata? 

It has not been easy.

Siinä totuus. Jos olisin tiennyt, miltä kotiintulo tuntuu, en tiedä olisinko uskaltanut lähteä.
Jos luulin lähdön olevan vaikeaa (ne hallitsemattomat kyyneleet ennen turvatarkastusta Helsinki-Vantaalla) tai kuvittelin paperihommien olevan jotenkin the worst case ever, en tiennyt vielä mistään mitään. 

Hesarissa oli hiljattain juttu kotiinpaluusta ja käänteisestä paluushokista. Osui ja upposi. Luin sen – ja itkin.

Tiesin kyllä jo monesti matkan aikana, että Ausseista lähtiessä tulen nielemään kyyneliä. Luvattiin kuitenkin ystävien kanssa, ettemme puhu hyvästeistä, vaan luvattiin että ’see you soon’. Monien suunnat ovat vielä niin hakusessa. Ei tiedä, tapaanko mermaid-ystäväni kanssa Euroopassa, joogajutuissa vai lopulta uudelleen Ausseissa. Toinen ystävistäni puntaroi Ausseihin jäämisen ja koti-Kanadassa opiskelujen välillä. Tai sen mahdollisuuen, että lähtisimme vielä yhdessä viettämään wild lifea Uuteen-Seelantiin working holidaylle. Siksi ei hyvästejä, vaan toive pikaisesta jälleennäkemisestä. En olisi kestänyt ajatuksia siitä, että siinä se oli. Että kaiken perään lävähtää lopputeksti The end. 

Paluushokin sanotaan iskevän sitä pahemmin, mitä paremmin uuteen ympäristöön on sopeutunut. Jo Melbournessa olin aivan huumassa suurkaupungin elämästä, kaikesta kulttuurista, positiivisuudesta, yritteliäisyydestä ja efortista, joka arkeenkin laitetaan.
Gold Coastille sopeutuminen vei hetken kauemmin, sillä elämäntyyli oli niin paljon Suomesta poikkeava. Pian kuitenkin pääsin jyvälle sen hienoudesta: aamulenkeistä auringonnousussa, uinneista hikisen työpäivän jälkeen, vapaapäivien seikkailuista vuokra-autoilla, pyöräilystä uusilla asuinalueilla, luonnonpuistoihin poikkeamisesta, aamujoogarutiinista suosikkistudiollani, josta oli näköala merelle. Aamun aloittamisesta surffaten tai illan viimeiset aallot napaten. Tuoreiden vihannesten hamstraamisesta farmers marketeissa, kämppisten koiran ulkoilutuksesta, pyöräilystä kuunvalossa.
 

 

 

Vuoden aikana tapahtui niin paljon: mietin ekaa kertaa koko elämää vähän laajemmin, rakastuin luontoon ihan uudella tavalla, löysin maailman parhaan harrastuksen (onnea harrastuksen jatkolle Suomessa, se on surffaus!), rakastuin ylipäätään elämään ihan kaikessa yksinkertaisuudessaan. Tää pallo, jolla elämme on ihan hullun hieno ja ihmeitä täynnä. Siinä kaikessa kiitollisuudessa silmät ja sydän avautuivat rehellisesti sille, miten onnekas sitä on ollut mahdollisuudessa ohjata elämää tuollaiseen suuntaan. Voi sanoa, että oma arvomaailma koki pienoisen muutoksen. Mitä onnellisempi olin ja tyytyväisempi yksinkertaiseen, hyvään arkeen, sitä enemmän aloin ajatella myös asioita oman kuplan ulkopuolella.
Rehellisesti sanottuna omat tavoitteeni olivat tähän asti olleet varsin hedonistisia. Miten mä haluan asua, mikä titteli kuulostaisi coolilta, miltä mä haluan näyttää, missä shoppailla, minne matkustaa ja niin edelleen. Nyt siinä olossa, kun kaikki oli henkilökohtaisesti superhyvin, silmät avautuivat myös sille, et mites ihmisillä ympärillä menee. Miten mun henkilökohtaiset haluni ja kulutustottumukseni vaikuttavat siihen, millaista maailmaa mä ratkaisullani rakennan? Millä tavalla voisi vaikka työajallanikin vaikuttaa johonkin itseäni isompaan tavoitteeseen?

Tän kaiken muutoksen jälkeen paluu samoihin uomiin tuntuu kummalliselta. On itse muuttunut aika paljon, mutta monet asiat täällä eivät niinkään. Kun on vuoden elänyt elämää, jossa ei ole määritellyt itseään tittelinsä ja työnsä kautta, LinkedIniin ja fancyjen titteleiden viidakkoon kurkkaaminen oli aluksi shokki.

Isoin shokki on kuitenkin ollut ilmasto, ja paluun osuminen pimeimpään aikaan ei ole tehnyt asioista yhtään helpompaa. Kun oli tottunut viettämään   99 % valveillaoloajasta ulkosalla, on tuntunut kuin vapaa pikkulintu olisi joutunut häkkiin takaisin tultua. Olen koettanut käydä pakkasessa lenkillä, mutta eihän se nyt millään mittapuulla kivaa ole. Aurinkoisina päivinä olemme juoneet iltapäiväkahvit terassilla vilttien suojissa, mutta kyllä se kylmyys vie hetkestä fiilistä. Hot jooga -studio on ollut arjen pelastus, well, no koska lämpö ja liike.

Ehkä tässä alkaa valon lisäännyttyä hahmottaa valoisammin myös sitä, että viime vuoden upeimpia kokemuksia ja kasvua ei kukaan voi kuitenkaan multa viedä pois. Ne on sellaisia tunnejälkiä, joihin voin palata kerta toisensa jälkeen.
Se, että vuoden aikana olin lähempänä merkityksellisten juttujen löytämistä, on sellainen kokemus, joka tulee seuraamaan mua myös siinä, mitä seuraavaksi päätän elämälläni tehdä.

Tuntuu vain, että jos Ausseihin olisi ollut mahdollista jäädä, olisi sillä polulla ollut helpompi pysyä. Jatkaa siitä mihin siellä pienten oivallusten myötä päätyi. Aussit eivät kuitenkaan ole anteliain maa maahanmuuton suhteen, joten tien löytäminen sinne tulee vaatimaan runsaasti luovimista, mutta koetan tehdä siitä mahdollista.

Sillä välillä toivon, että pääsen tekemään täällä päässä merkityksellisiä asioita, pidän Ausseissa löytynyttä keveyttä voimavaranani, palailen varsinkin vielä kylmyydessä kangistellessani kaikkiin vapaudelta maistuviin muistoihin ja reflektoin täällä bloginkin puolella sitä, mitä vuoden about täysipäiväisten seikkailujen aikana tuli koettua (jep, myös työskentely uudessa kulttuurissa ja uusien ihmisten ympäröimänä lasketaan seikkailuksi ;).

The journey won’t probably give you the answers you looked for, but it will make you to ask questions you never thought to ask.