Elämäntyyleistä ja sen oman etsimisestä
Samalla hetkellä kun laskeuduimme Brisbaneen, mulle tuli se olo että yhtäkkiä ei ole kiire mihinkään. Kaupungin fiilis oli niin kovin erilainen kuplivaan, trendikkääseen ja koko ajan menossa olevaan Melbourneen nähden. Kuuma ja kostea ilma ympäröi meidät heti. Kukat kukkivat vihreillä lehdillä aussitalven lähestymisestä huolimatta ja koko fiilis oli kaikessa rentoudessaan kovin karibiamainen. Brisbanesta suuntasimme vielä työmahdollisuuksien perässä rannikkoa alemmas Gold Coastille.
Täällä Coastilla koko elämä on tosi erilaista. Melbournessa mulla oli aina iso lista näyttelyitä ja gallerioita, kahviloita joissa pitää käydä. Täällä elämä keskittyy, niin, elämiseen. Mikä on aika huikeaa tiukkaan kalenteroidun suomiarjen jälkeen. Tosin myös yllättäen tosi haastavaa, sillä kalenteri täytyy nyt täyttää ihan erilaisilla jutuilla.
Olo on täällä vähän kuin pikkupaikakkunnalla, sillä kahvilat ja muut mukavat hengailu- (ja bloggailu-) paikat sulkevat ovensa jo neljältä. Sen jälkeen täytyy ihan miettiä, mitä sitä kaikella ajalla tekisi. Nyt aussitalvella pimeää aikaa on paljon, sillä aurinko laskee viideltä. Valoa riittää puoli kuuteen, mutta sen jälkeen aika tuntuu pysähtyvän. En ole luonteeltani varsinainen pubihengailija, joten nyt täytyy keksiä muita tapoja ajanviettoon.
Melbournessa kaikkiin kaupunkiaktiviteetteihin pääsi helposti pyörällä, sporalla tai junalla. Myös luonnonhelmaan rannoille ja luonnonpuistoihin! Täällä liikennevalojen värittämältä tieltä poistuakseen tarvitsee oman auton (tai ystävän, jolla on sellainen).
Paikallislehtien sivuilta silmäilemäni adjektiivit kuvaavat kaupunkien tunnelmien eroja osuvasti: Melbournessa kaikki oli trendy, beautiful, new, modern, simple, scandinavian. Täällä kaikki on epic, sassy, breaking news. Nuo ensin mainitut ovat olleet mulle aina niitä, joissa on sitä taianomaista, luonnollista vetovoimaa. Varmasti juuri siksi Melbourneen olikin niin helppo sopeutua, kun kaupunki tarjosi joka kadunkulmassa kaikkea joka sai sydämeni pamppailemaan heti ensi silmäyksellä.
Täällä tulee viemään hetken aikaa, että löytää paikan todellisen sielun.
On meinaan ilmalaivoja, teemapuistoja, pilvenpiirtäjiä, buffetteja. Määrää ja kokoa. Tiukkoja peppuja, rakennekynsiä ja kaapin kokoisia miehiä. Neonvaloja ja Amerikasta lainattuja paikannimiä (Miami, Florida). Teineillä allaan käsittämättömän kimaltelevia autoja. Se tunnetuin kaupunginosa, Surfers Paradise, paljastui pienoiseksi nimihuijaukseksi, sillä jos paikallisen bisnesmiehen investointimielessä ideoiman nimen kuvaama surffiparatiisi on täällä joskus sijainnut, se on ajat sitten kadonnut johonkin pilvenpiirtäjien, yökerhojen tanssilattioiden ja McDonaldsin öisten jonojen alle. Rahallisesti ilmeisen toimiva strategia siis, mutta omien jalkojeni alla kovin ontto. Kaupunginosaa kuvailtiin Lonely Planetissa osuvasti Paris Hiltoniksi; kimaltelevaksi, vähän hupsuksi, övereihin taipuvaksi ja helpoksi. Omaan kokemukseeni hyvästä elämästä peilaten en voi olla ajattelematta, että jengi niillä kaduilla on välillä vähän hukassa. Pyöräilee mukacoolisti kypärä roikkuen pyöränsarvessa. Korvaa laadun överisti määrällä ja viettää arki-iltansa joko salilla peilin edessä peppuselfieitä ottaen tai perjantai-iltaa kotisohvalla odottaen.
Tuo elämäntyyli saa minut kerta toisensa jälkeen hämmentymään, sillä rannikkoa kymmenen kilometriä etelään pyöräillessään pääsee niihin oikeasti paratiisimaisiin maisemiin, joissa vesi siintää turkoosina vehreän kasvillisuuden välistä. Onneksi seikkailimme pidemmälle ja löysimme kotimme sieltä!
Mutta siihen kiireettömyyden ensitunnelmaan palatakseni – se ei ole pintaa raaputtaessakaan kadonnut! Kaikkein upeinta täällä on, että ihmisillä on enemmän aikaa. Jokaisella ympärillä. Voi pysähtyä juttelemaan ohikulkijan kanssa. Ja kun sitten löytää samanhenkisiä ihmisiä, kaikilla on yhtäkkiä koko ilta aikaa olla illallisella. Keskusteluissa pääsee syvemmälle.
Täällä on siis aikaa. Myös aikaa sille, että saa kokeilla täysin toisenlaista elämäntyyliä. Rentoa, vähemmän aikataulutettua. Sellaista, johon ei ole ennen tai muualla ollut mahdollisuutta. Tunteet ovat olleet ristiriitaiset, sillä luonnollisesti olen ollut eniten kotonani, kun kaikki ympärillä on ollut linjassa omien mieltymysteni ja aikataulujeni mukaan (kukapa ei, sillä silloin elämä tuntuu niin helpolta!). Mutta uskon, että tässä on ainutkertaisia kasvun paikkoja, joita vain matkalla olo tarjoaa.
Musta tuskin kasvaa paikallisiin normeihin venymälläkään rempseää, suulasta tyttöä, joka skoolaa päivän päätteeksi poikien kanssa bissellä baarissa ja jatkaa aamuun asti, mutta eiköhän tästä rintataskuun jotain arvokasta tartu.
Vähintään pitkät välimatkat lempikahviloihin tulevat kasvattamaan kärsivällistyyttäni. Ehkä opin vihdoin olemaan kiireettömämpi ja varaamaan kalenterista aikaa tekemisien sijaan ihmisille.
Tai sitten rakennan arjesta täälläkin mahdollisuuksien mukaan omanlaiseni poimimalla niitä asioita, jotka saavat silmäni kimaltamaan innostuksesta. Sovin treffit kivan tytön kanssa joogasalille – tai surffibiitsille – jonne siitä “paratiisista” näkyvät vain pilvenpiirtäjien ääriviivat.
