Mitä matkaesitteisiin ei voi painaa

Teimme veneretken Milford Soundsiin – jään uurtamiin vuonoihin, jotka mutkittelevat puolentoista kilometrin korkuisten huippujen lomassa.

Vaikka olin insta-researchini tehnyt, en vielä satamassakaan tiennyt, että kohde voisi silti yllättää niin.

Esitteisiin tai instapäivityksiin ei tallennu tuuli, joka tuivertaa avomereltä asti ja kiskoo takkia pois päältä. Eivät pilvien liikkeet ja alati matkustava usva. Ei laivan vierestä pystysuoraan kohoavan vuorenseinämän jylhyys. Ei se ääni, kun delfiini tulee veden pintaan ja hengähtää. Ei delfiiniparven rytmi. Ei se tunne, kun laiva lähestyy rannalla seikkailevaa pingiviiniä eikä jännitys siitä, kuinka kauan se tepastelee ihailtavana ennen kuin huomaa katseemme ja pomppii kivillä horjahdellen piiloon puskaan.  Ei hylkeiden raukeus niiden loikoillessa kodiksi kutsumallaan kivenlohkareella. Ei kasvoille pisaroiva vesiputous ja sen pauhaava voima.
 

 

Luonnossa kohtaamista eläinten kanssa ei voi luvata, säätä ei voi hallita, aurinkoa ei saa pilkistämään pilvien raosta sillä hetkellä kuin haluaisi ja lunta ei tykitetä vuorenhuipuille kuvauksellisuutta antamaan.

Mutta kun jotain sellaista tapahtuu, olo tuntuu hurjan etuoikeutetulta. Että saa olla just siellä, juuri sillä hetkellä.
Kokemus on aina kuvia ihmeellisempää.
That keeps us exploring.