Mulla on usein tarve määritellä tarkasti se vaihe, jossa elämässä olen. Mulle on tärkeää tietää, että olen matkalla kohti tavoitteita. Ensimmäisellä etapilla. Niin lähellä unelman toteutumista, että sydäntä tykyttää. Tai tavoitteen saavutettua pienen hetken onnellinen hetkessä, kaikessa tekemättömyydessä.
Nyt matkaan lähdettyä olen havahtunut siihen, miten vaikea tätä hetkeä on määritellä.
Yksi kuvaavimmista hetkistä oli se, kun tyhjensimme asuntoni Helsingissä. Viimeiset laatikot autoon pakattuamme oli aika kiivetä raput viimeisen kerran ylös, sammuttaa valot ja jättää kotiavain sisälle.
Kaikessa järjenvastaisuudessaan hetkessä oli jotakin suurta. Kaikki ne sadat kerrat, kun olen ulos ovesta astuessani tottunut tarkistamaan, että avain on mukana. Ja nyt tarkoituksella jättää avain yksinään ikkunanlaudalle, jotakuta seuraavaa odottamaan.
Alas rappuja kävellessäni tajusin, että ensimmäistä kertaa elämässäni olen siinä tilanteessa, että mulla ei ole avaimia mihinkään. Niin symbolinen hetki, jossa tunsin sekä mieletöntä vapautta (eipä ole mitään, mitä hukata ja unohtaa!) ja toisella puolen ajatuksia vaanivan kasvavan jännityksen siitä, että nyt ei tosiaan ole kotia eikä sitä paikkaa, johon palata.
Päätin kiltisti keskittyä fiiliksistä ensimmäiseen.
Melbourneen saapuessa olen kuitenkin joutunut määrittelemään tilanteen moneen kertaan uudelleen.
Olenko pitkällä matkalla?
Välivuodella? (ei kuulosta millään tapaa minulta, ihan kuin skippaisi koko vuoden välistä, ja se sanahan ei kuvaa tätä tunnetta siitä, että elän täällä joka päivää täydemmin kuin koskaan).
Asunko ulkomailla? Onko kotini nyt täällä? Jonkun toisen kodissa, jossa kyllä, onnekseni, olen kuin kotonani?
Asunko Melbournessa? Enpä olisi viime talven viimassa uskonut! Mutta asunko todella täällä, koska vaatekaapissa odottaa rinkka, jonne pitää jo taas ihan pian mahduttaa koko elämä ja suunnata seuraaviin seikkailuihin, kaupunkeihin ja kohteisiin. Jos kerran asun Melbournessa, pitäisi pian löytää samoista asioista kiinnostuneita ihmisiä – rakentaa verkostoja. Oppia tuntemaan ihmisiä, jotka ovat valmiita lähtemään brunssille, galleriaan tai iltauinnille. Löytää ne ihmiset, jotka rakentavat tätä kaupunkia ja sen kulttuuria pienillä ja suurilla päivittäisillä teoillaan. Ja sitten taas, olen niin pian lähdössä eteenpäin.
Mihin olen menossa? Lähdetäänkö seuraavaksi ylös rannikkoa Sydneyyn ja Sunshine Coastille? Vai pitäisikö ottaa lento ja kokeilla elämää seuraavaksi Perthissä?
Kuinka kauan on pian? Jos olemme Melbournessa vielä pidempään, pitäisikö jo vaihtaa työpaikkaa? Olisi ihana oppia pian jo jotain uutta!
Olenko täällä lomalla? Vai töissä? Miten määritellään working holiday? Teen mielelläni töitä, sillä se on mieletön ikkuna paikalliseen kulttuuriin ja eri puolilta maailmaa saapuneiden ihmisten yhteistyöhön. Haluan kuitenkin olla lomalla, niin etten uhraa koko arkea täällä töiden tekoon, vaan säästää aikaa siihen että nautin kaupungista, sen tunnelmasta ja tarjonnasta. Olen oppinut, että oma onnellisuuteni vaatii sen pienen lomahetken päivittäin: olkoon se sitten aamukahvi rannalla, kirjan lukua terassilla, herkku kotiinpaluumatkalla tai aikaa poiketa kujalle, jolla en ennen ollut kävellyt.
Pitkä matka kuulostaa ihanalta, sillä olen aina halunnut tuntea sen tunteen, että on vapaa olemaan pitkään pois omasta arjesta. Siitäkin, jota on vaivalla monet vuodet rakentanut. Se kertoo myös uskalluksesta, sillä arki sellaisena ei rakentunut ympärille itsestään, ja sen jättäminen tuntui pelottavalta. Ja pitkän matkan tuoma vapaus puolestaan huumaavan houkuttavalta.
Asua ulkomailla. Siitä olen aina haaveillut. Lukioaikani meni ohi niin vauhdilla, että havahduin vasta viimeisenä vuonna isäni kysymykseen: etkö lähtenytkään vaihtoon? Opiskellessa puolestaan olin niin tarkka tavoitteestani; haluan oppia kaiken mitä koulusta irti saan, haluan heti-pian-äkkiä oikeisiin töihin, tekemään mainontaa isoille asiakkuuksille, mieluusti keräämään hiukan kunniaa ja onnistumisia – tekemään töitä joiden tuloksista voi olla ylpeä. Niin opintovaihto jäi välistä. Jälkeen päin minuun hiipi kaipaus siitä, että olisi ehkä sittenkin pitänyt lähteä. Tällä hetkellä olen äärettömän onnellinen siitä, että avasin itselleni uuden mahdollisuuden ja päätin lähteä.
Usein oman elämän vaiheet näkeekin vasta takaisin päin katsoessa. Isommassa mittakaavassa niille on helpompi antaa määritelmiä ja nähdä ne askeleet, joista yksi on johtanut toiseen. Varsinkin niissä tilanteissa, kun laittaa vain silmät rohkeasti kiinni ja antaa mennä.
Olkoon tämä siis sellainen vaihe, jossa määrittelen olon sen mukaan, mikä minäkin päivänä tuntuu parhaalta.
Jos tänään tuntuu hyvältä asua Melbournessa, mennä lempikahvilaan ja kirjoittaa ajatuksia ylös, lienee paras seurata tätä fiilistä. Huomenna voi olla taas se päivä, kun tunnen olevani kaupunkiin juuri saapunut tyttö, suunnata galleriaan ja oppia lisää ympäröivästä kulttuurista. Tai olla lomalla omasta arjesta ja mennä joogaan, sillä se on se asia, johon minulla ei ollut Helsinkiarjessa tarpeeksi aikaa. Ja ylihuomenna olla jo melkein lähdössä, tehdä reissusuunnitelmia joihin minulla on pitkällä matkallani nyt vapaus ja piirtää pieni suunnitelma siitä, mihin reissu, loma tai pitkä matkamme seuraavaksi johtaa.
