Syömisen taiteesta
Jokainen, joka on joskus jakanut ruokahetken kanssani, tietää että olen äärimmäisen hidas syömään. Tai toisin sanoin, nautinnollinen. Ystäväni kerran totesikin, että syömiseni on enemmänkin taidetta: rakennan jokaisen haarukallisen kuin uuden teoksen. Mietin tarkasti, mitkä ainekset mihinkin haarukalliseen yhdistän ja nautin hartaudella siitä, miltä jokainen valmis kokoelma näyttää.
Ja näitä taideteoksia mahtuu yhteen ruokahetkeen aika monta. Tällä metodilla muiden lautaset ovat samalla ehtineet kummasti tyhjentyä.
Ja niinhän se taitaa mennä. Mutta tämän aamiaisen ansiosta vihdoin tajusin, että siinä ei ole mitään väärää. Ehkä siinä onkin kyse koko syömisen taiteesta.
Tällä aamiaisella nimittäin löysin edestäni annoksen yksittäisiksi aineksiksi aseteltuina. Asetelma oli niin pelkistetty, että se muistutti maalarin puista alustaa yksittäisine väreineen, joka on lähtöpiste sille, että pian syntyy jotain suurta. Ja nyt maalina toimi puhdas ruoka. Samettinen avokado, togarashi, pirskahtelevan raikas lime, lohi, edamame-avokadotahna, umamisuola, merisuola, rapeaksi paahdettu leipä ja uppomuna.
Tämä esillepano sai ajattelemaan koko aamiaishetken uudelleen ja paljasti nautinnollisen syömisen luonteesta jotain sellaista, jota en ollut tullut ajatelleeksi. Asettelu sai keskittymään siihen miltä mikäkin ainesosa yksittäisenä todella maistuu – ja minkä ainesosan kanssa yhdistettynä se maistuisi vielä paremmalta.
Tämä oli ruokailun taidetta sellaisena kuin tunnen saavani siitä suurinta nautintoa. Ilman kiirettä, kauniissa ympäristössä ja kaikilla aisteilla nauttien. Niin, että välissä lautasella käy kuvankaunis sotku. Ja lautasen tyhjennyttä kasvoilla on vain autuas katse. Ruokahuumaa kerrassaan.
