On the road

Suuri osa roadtripin viehätystä on itse matkanteko. Uudessa-Seelannissa matkalla olo on osa elämystä, ja maisemien ansioista hyvä sellainen. Kilometrejä pienellä saarella kertyy mittariin yllättävän paljon, sillä tiet eivät suinkaan kulje suoraan määränpäästä toiseen, vaan suorimman reitin katkaisee useimmiten ylitsepääsemätön vuoristo. On the road -elämä tulee väkisinkin tutuksi jokaiselle, joka Uuteen-Seelantiin suuntaa

Onneksi myös matkan varrella tapahtuu. Seuraavassa pikku pilkahduksia siihen, mitä meidän tuulilasistamme vilahteli: 
 

lupins.jpg

leaves and dew.jpg

speed.jpg green.jpg

greenforest.jpg

 raindrops.jpg

 dreamyroads.jpg

lightatthepeak.jpg

raindrops.jpg

bridgeahead.jpg

seethestormcoming.jpg

coastalroads.jpg dream.jpg

road.jpg

roadsbynight.jpg

Tyhjiä rantoja. Sinisintä vettä ikinä.
Mustaa ja valkoista. Kiveä ja lunta.
Sadepisaroita vanin tuulilasissa.
Mutkittelevia teitä.
Siltoja, joilla saa ajaa vain yksi kerrallaan.
Ohituskaistan sijaan ”slow vehicle bay”. Sinne ajaa se hitain auto (meidän van) ja nopeammat saavat huristella ohi liioin kiihdyttelemättä.

Vaikka Suomessa on talvi, täällä on kevät ja lehmät ovat pieniä.
Tienvarsien heinä aaltoilee tuulessa.
Sateen jälkeen vuorenseinämät kimaltelevat, kun vesi tippuu vihreiltä lehdiltä toisille.
Yksi pelastettu ankkaperhe, kaksi peuraa, kaksi jänistä, yksi siili. Siinä eläimet, jotka pomppivat ajovaloissamme, mutta joiden päälle emme ajaneet.
Auringon viimeisiä säteitä vuorien huipuille ennen yöpaikan löytymistä. 
Auton parkkeeraamista pimeässä ja aamun tullessa sen valkenemista, mistä tänään herätään. 
Sitä on elämä tien päällä. Vanlife. 

Kulttuuri Matkat

Self achieved high

Vaikka päivittelimme Ausseissa aina joogan jälkeisenä päivänä ystävän kanssa meidän kipeitä ”yoga butt”eja, ei peppuni ole koskaan ollut niin tulessa kuin tätä vuorta valloittaessa. Siksi Uuden-Seelannin eteläsaaren Roys Peak on mulle myös ”Yoga butt mountain”.
Ja se voisi olla myös ”Mindfulness M
ountain”, sillä rinteitä noustessa ehti miettiä syvällisesti matkantekoa, matkaamista ja haasteiden kohtaamista. 
 

beautyofnature1.jpg
view.jpg

awalkinthepark.jpgstructure.jpgnatureom.jpg

linetothetop2.jpg

Se tasanne, jossa kaikki päivittävät Instansa huippukuvalla, paljastuukin olevan vasta puolivälissä matkaa. Jo sieltä aukeaa kuitenkin henkeäsalpaava maisema. Miten villi ja vapaa sitä voi tuntea olevansa, kun levittää kätensä ympärilleen ja sormenpäistä alkaa vain valtava maisema? 

Ja kun tasanteelta siirtää katseensa ylöspäin itse huipulle, näkee korkeuksissa liikkuvat ihmiset pienenpieninä pystyviivoina. 

soulsearching.jpg
Rehellisesti olin jossain vaiheessa ikuisesti jatkuvaa polkua vakavasti sitä mieltä, että musta ei ehkä yksinkertaisesti olekaan valloittamaan huippua. Entä jos jalat eivät jaksakaan enää seuraavan mutkan jälkeen? Jos pysähdyn ja hengähdän, pääsenkö enää liikkeelle? Matkaseura kuitenkin kyseenalaisti epävarmuuteni tykkänään, ”ai miten niin!?”. Eihän siihen sitten oikein vastausta ollut, varsinkin kun näki kaikkien muidenkin taistelevan rinnettä ylös. Ja ne euforiset katseet vastaantulijoiden silmissä, kun he rullailivat polkuja alas. (Alamäessä jälkeenpäin tehty huomio; alasmenokaan ei ole helppoa; siihen suuntaan tosin treeninsä saavat reidet)

scenery.jpg
explorer.jpg

Kun viimein näky huipulla antoi samanlaisen perspektiivin kuin lentokoneella lentäessä, oli huikeaa ajatella, että oli kuin olikin saavuttanut huumaavan korkeuden itse – omin jaloin – omalla tahdonvoimalla (ja myslipatukan energialla ja ylhäällä odottavan evästauon unelmalla ja matkaseuran korvaamattomalla kannustuksella).

Ne ovat niitä hetkiä, kun ylittää omat käsitykset itsestään. 
To get on top of the world, you have to climb on top of your mind. 
En tiedä kumpi näistä on helpompaa, mutta todistetusti kumpikin on mahdollista. 
Tällä reissulla nuo kaksi kiipeilyä tuli tehtyä yhdellä kertaa. 
Bliss bliss bliss.

Suhteet Oma elämä Mieli Matkat