Gumtree green, pale beige, sun bleached pastels, emerald green, turquoise waters, lush green, dust.
 

On vain myönnettävä, että nämä ovat niitä värejä, jotka saavat mun sieluni säkenöimään.

Olisi henkisesti helpottavaa (ja kotiinpaluun kannalta kannattavaa), jos rakastaisin suomalaista kuusimetsänvihreää, syyslehtien oranssia, ruskanpunaista, kaarnanruskeaa ja sammaleenvihreää. Mutta jokin minussa vastustaa niiden värien tummaa ja syvää väriskaalaa.

Täällä auringon polttamassa maassa mun silmäni ja sieluni lepäävät. Puistokaistaleilla kaupungeissa, luonnonpuistoissa lehtivehreyden keskellä, rannoilla vaalean hiekan kohdatessa turkoosin meren. Vedessä, johon pohjan muodot ja yllä lipuvat pilvet tuovat aina uusia turkoosin, vihreän ja sinisen sävyjä. Rantakallioilla ja kielekkeillä, joiden väriskaalasta voi lukea maan tarinaa. Eukalyptusten haaleiden lehtien ja vaalean kaarnan yhdistelmässä. Sinisen seikkailullisissa sävyissä, jotka kerrostuvat horisontissa siintäviin vuorenhuippuihin ja haalenevat pilvien ansiosta puuteriseen sineen.

Kaikki se hento, mikä pystyy porottavasta auringosta huolimatta kasvamaan, on saanut täällä auringossa haalenneen sävyn. Kuin narulle unohtuneet pyykit.

Kun puhun Ausralian väreistä, puhun sekä niistä, joilla on sävy, että niistä, jotka ovat sitä itseään. Väreitä, jotka saavat täällä joka päivä henkeni salpautumaan ja olen vähällä haljeta kyyneliin kaikesta kauneudesta. Tässä maassa on jotain, joka väreilee mun kanssa samalla aaltopituudella.