Tuulesta

Tuntuu, että olen oppinut tykkäämään tuulesta. 

Luulen, että syy minun ja tuulen viileään suhteeseen on ollut siinä, että olen aika moinen kontrollifriikki. Rakastan to do -listoja (ja sitä, kun saa yliviivata tehdyt työt tai checkata bucketlistalta paikan, jossa on vihdoin käynyt). Tykkään, että sunnuntaisin minulla on pieni suunnitelma siitä, mitä seuraavan viikon päivät tulevat sisältämään. (Ihan vaan, jotta suunnitelmasta voi myös tarpeen tullen poiketa). Mutta suunnitelma, se antaa minulle kontrollin tunteen.

Kontrollin tunne liittyy pitkälti myös suhtautumiseeni tuuleen, sillä sitähän ei pieni ihminen voi hallita. Saatika suunnitella.
Kuvittele vaikka se hetki, kun tuuli riepoo sateenvarjon ympäri. Tai tarttuu hiuksiin, ja hiukset puolestaan tarttuvat huuliin, joihin juuri pitkästä aikaa sivelit huulikiiltoa. Out of control. 

Sama kontrollin tunne pätee siihen, että en juuri koskaan, missään, liiku hiukset auki. J totesi, että on nähnyt näiden neljän vuoden aikana hiukseni auki ehkä kerran tai kaksi. Uskon häntä. Kiepautan hiukset päälaelle aina suihkun jälkeen ja peruskampaukseni on aina vähintään puoliponnari, niin että hiukset eivät vahingossakaan pääse silmille. 

Täällä suhtautumiseni on muuttunut. Tähän taitaa vaikuttaa se fakta, että Melbournessa tuulee aina. Vähän kuin Helsingissäkin. 
Voi myös olla, että elämäntilanne on ollut sellainen, että on tehnyt mielikin avata kaikki ikkunat ja tuulettaa. Antaa tuulen pyöriä joka nurkkaan ja tuoda tilalle raitista ilmaa ja kevyitä ajatuksia. 

Siksi en millään tunnu kyllästyvän siihen tunteeseen, kun kävelen rantaan, avaan hiukset ja annan tuulen tuulla. Välillä se on vähällä viedä vaatteet mukanaan ja lennättää hiekat eväisiin. Tai tunkeutuu puseroon ja toden teolla hidastaa pyörämatkaa. Mutta koska tuulesta ei pääse täällä eroon, olen oppinut elämään sen kanssa. Hymyilemään myös vastatuuleen ja nauttimaan suuresti niistä hetkistä, kun tuulee myöden. 

Ainakin tuuli tekee elämästä täällä ennalta arvaamatonta. Ja siitä tällä hetkellä pidän.