Vietimme elokuun viimeisen viikonlopun Wienissä. Pidennetty viikonloppu toimi mainiosti myös kesän pidentäjänä, sillä viikonlopulle osui täydellinen helleaalto. 

Sunnuntaina suuntasimme –  kuten monet muutkin – kaupungin hälinästä luonnon helmaan. 
Wienissä nimittäin sunnuntai on sunnuntai. Kuulostaa suurkaupungille uskomattomalta, mutta jopa ruokakaupat sulkevat ovensa. 

Niinpä pakkasimme auton seikkailumielellä ja suuntasimme kohti sunnuntaireissun suunniteltua määränpäätä Hallstattia. 
Mutta niin kuin kunnon seikkailuun kuuluu, poikkesimme reitiltä. 36 asteen helleaalto helli meitä ja kannusti pysähtymään jo puolimatkassa. 
Auton ikkunasta vilahdellut Gmundenin järvenrantakaupunki näytti jäätelökojuineen vastustamattomalta, mutta parkkipaikkojen ymmärrettävässä puutteessa ajauduimme kaupungista kauemmas. Lopulta se osoittautui onneksi, sillä postimerkkimarkkinoiden (!) läpi sukkuloituamme löysimme ihan jotain muuta kuin olimme ajatelleet. 

Rannassa avautui mitä huikein vuoristojärvimaisema. Vuoret kohosivat ylväinä kohti pilvetöntä taivasta, vesi hohti sinisenä ja puhtaan läpinäkyvänä niin pitkälle kuin silmä jaksoi nähdä. Maisema heijasteli sinisen kaikkia sävyjä. Yhdistelmä oli kuin olisi pudonnut paahteisesta autosta keskelle satukirjan sivuja.

​
Vilvoittava vesi oli houkutellut sisämaan ihmiset luokseen tarjoten kaivattua virkistystä. Chillailijat, suppailijat ja veneilijät viettivät kukin sunnuntaita omalla tyylillään, kaikki ympäristön uskomattomuudesta nauttien.

Mulle pysähdys oli haltioivien maisemiensa lisäksi ihana muistutus siitä, että puolimatkassakin voi ja kannattaa nauttia täysillä. Mennä sinne minne polku vie ja huomata, että edessä avautuvaa hetki voi olla jotain vielä parempaa kuin osasikaan odottaa. Niin helposti kun sen ainakin kotioloissa unohtaa. 
 

Toimikoon nää maisemat huikeana muistona ja muistutuksena siitä.