Itävallan sunnuntairoadtripimme määränpääksi oli määritelty Hallstatt – pikkuruinen kaupunki Itävallan alppien juurella. Ja tavoitteemme oli reissata juurelta ylös. 
 

Silti en oikein edes tiennyt mitä ylhäällä odottaisi – etenkään kesällä. Olen käynyt vuoristossa Etelä-Amerikassa ja tunturilla koti-Suomessa, mutta Alpeista tämä oli ensi kokemus. Lisäksi olin todella vapaa ennakko-odotuksista, koska olin itse keskittynyt reittisuunnittelussa parhaan uimapaikan hakuun (koska helle). 
 

Ylhäällä kuitenkin odotti todellinen vuoristomaisema: lämminhenkinen, ajan maisemaan patinoima alppimaja ja silmänkantamattomiin vuoristoa, jossa vuorenhuiput yrittivät kurkistella toinen toisensa takaa. 

Hallstattin kaupunkia kohti maisemat avautuivat henkeäsalpaavina. Kaupunki antoi mahtavaa perspektiiviä kaikelle ympärillä kohoavalle suuruudelle. Välillä olisi tehnyt mieli napata kiinni ruohikosta ollakseen varma, että pysyy osana lähintä maisemaa. 
 

Maiseman skaala polvenkorkuisesta pensaikosta vuosisatojen saatossa kohonneeseen vuoristoon sai ymmärtämään oman pienuuden. Kaikki sanat ooooohsta wauhun tuntuivat yhtäkkiä mitättömiltä. Tai ainakin niillä olisi täytynyt täyttää koko laakso, jotta kuvaus olisi saanut oikean mitakaavan tunteeseen nähden.

Monesti paikan tunnelman luo omanlaisensa valo, ja täällä se käyttäytyi aivan omien lainalaisuuksiensa mukaan.  Vuorenrinteiden välille syntyi valtavan vahvoja kontrasteja, niin että maisemat näyttivät silmäänkin kuin photoshopatuilta. Ja missä muualla voi nähdä näin monta sinisen sävyä kerralla? 

​

Uskomatonta, että ystävien muutto toiseen maahan voi tarjoilla itsellekin jotain näin ennennäkemätöntä – ja etenkin avata silmät sille, miten erilaista näinkin läheltä löytyy. Nämä maisemat menivät kertaheitolla vaikuttavimpien koskaan näkemieni asioiden joukkoon. 

Tällaisen massiivisuuden keskellä ei kenties edes tarvita sanoja. Kun kokemus levittäytyy silmien edessä, tuntuu vatsanpohjassa ja sen aistii iholla, jostain huippujen takaa puhaltavana viileänä tuulena helteenkin läpi, on ihan fine vaan olla ja ottaa vastaan.

Jostain syystä päässäni kuitenkin liikkui David Mappelthorpen lainaus (se Kiasman kevään instagrammatuin):

I want to see something I’ve never seen before. 

En olisi silloin uskonut, että palaan samaan ajatukseen Itävallan Alpeilla. Ja sillä fiiliksellä, että lause tuli hetkellisesti täytettyä.