Pilvenpiirtäjien alla

Olin aina vannonut, että kaupunkilomat eivät ole juttuni. Metropolit, ohi kiitävät autot ja betoni eivät vastaa käsitystäni rentouttavasta lomasta. 
Mutta niin kuin aina, kun sanoo jollekin ei koskaan, koittaa se päivä, kun asian löytää uudelleen edestään ja joutuu muuttamaan mielipiteensä. Panama Cityn ”uudessa kaupungissa” se kävi sekunnissa. 
 

Talven pimeydestä matkaan lähteneelle aamuinen näky hotellihuoneessa meinasi nostaa kyyneleet simiin. VALOA! 

 

 

 

 

 

Kaupungin kaduille sukeltaessamme häkellyin tunteesta, kuinka pieneksi sitä itsensä voi tuntea. Voiko huimauksen tuntea väärinpäin? Katsoessaan ylöspäin?
Kaduilla ihastuksesta sekaisin pyörittyäni ja katsetta taivaalle taivuteltuani en enää ihmettele suurkaupunkien tempoon heittäytyneitä. Ympäristössä oli sitä jotain, jota on vaikea sanoinkaan selitää.  
 

 

Suurin yllätys suurkaupungissa taisikin olla se, miten lasiset julkisivut kimmeltävät auringossa, luovat valoa ja heijastelevat ympäristöään. Betoniahdistus jää kaukaiseksi peloksi, kun talojen välistä paljastuu puistokaistaleita, palmuja ja toinen toistaan häkellyttävämpiä rakennuksia. 

Panama City oli myös yllättävän vehreä ja elämänmakuinen ja tervehenkinen. Rantabulevardilla, Cinta Costeralla, treenasivat niin toimistotyöntekijät neonvärisissä Nikeissaan kuin perheenäidit lastenvaunuja työnnellen ja rullaluistelevista lapsistaan huolehtien.

 

Hyvän fiiliksen kaupunkeihin kuuluukin mielestäni se, että niissä on mahdollista elää vapaasti, tavata ystäviä ja harrastaa. Mikä voisikaan olla parempaa kuin se, että oma olohuone levittäytyy koko kaupunkiin? Ja vielä tämän näköisenä! Tällä palmujen vehreydellä, valkoisen loistolla ja turkoosina hohtavilla yksityiskohdilla voisin niin mielelläni sisustaa oman arkenikin. 

 

 

 

 

 

Ja miten sitä ulkomailla aina tuntuukin, että jopa liikennemerkit ovat niin paljon kauniimpia? 
Uusi ympäristö tekee aina niin hyvää.