Viitottiin pari päivää sitten taksi kadulta, hypättiin ilmastoituun autoon ja huristeltiin vehreiden maisemien läpi Ong Lang beachille. Taksi körötteli pitkin hiekkatietä ja jätti meidät keskellä-ei-mitään sijaitsevaan risteykseen. Saman tien paikalle pelmahti punakka isomahainen setä skootterillaan kertomaan miten pääsee rannalle ja samalla tietysti vihjaillen miten hyvä ravintola hänellä on ihan tuossa ylämäessä. Ravintola osoittautuikin mainioksi (muistaakseni nimeltään Family Inn) ja ravintolan karvaiseen henkilökuntaan kuuluvat kaksi kissaa ja yksi koiraa kilpailivat rapsutuksista. Paikan omistaja, keski-iän paremmalla puolella oleva sveitsiläismies, oli varsin mukava ja muisti mainita myös ravintolassa, että täältähän saa sitä Phu Quocin parasta ruokaa.

Ravintolasta kävelimme tiilenruskeaa, palmujen reunustamaa tietä noin viisisataa metriä rannalle, josta tuli kevyt ensivaikutelma suomalaisesta rannasta. Palmujen sijaan auringon käräyttämiä ihmisiä varjostivat mäntyjä muistuttavat puut ja levitimme pyyhkeemme neulasten päälle. Ranta oli hyvin rauhallinen ja ihmisten lisäksi rannalla tepastelivat kanat, kukot ja koirat.

Rannan kivikkoisemmassa päässä näkyi myös hyvin kalojen arkea kun kävin siellä snorklailemassa. Snorklailessa häviää hyvin ajan taju kun jahtaa kaloja tai jää pidemmäksi aikaa seurailemaan jotain tiettyä kohtaa kun kalat tulevat ulos kivien koloista tai ajavat takaa toisiaan. Uintien jälkeen nukahdin männyntapaisen puun alle kirja auki. 

Pääsimme myös nauttimaan kauniista auringonlaskusta ja kääntäessämme selkämme biitsille törmäsimme samaiseen sveitsiläiseen ukkeliin kuin aikaisemmin. Hän oli tarmokkaasti tepastelemassa kulahtaneissa Speedoissaan iltauinnille. Kun sanoimme, että olemme itse asiassa juuri menossa hänen ravintolaansa haukkaamaan illallista, hän huikkasi kahdelle työntekijälleen, jotka olivat parkkeeranneet skootterinsa lähelle, että heittäisivät meidät ravintolalle. Niin sitten hypättiin Piritan kanssa naureskelevan vietnamilaisnaisen skoden kyytiin ja ajeltiin kolmipäällä ja Juho hyppäsi toisen työntekijän kyytiin. Söin ravintolassa tofua sataykastikkeessa ja oli kyllä hyvää! Sveitsiläismies palveli ravintolassa huolettomasti asiakkaita pelkät Speedot yllään, joiden ohueksi kuluneen kankaan vuoksi takaa näkyi hieman liikakin (ja ei, tapanani ei yleensä ole katsastella iäkkäämpien sveitsiläismiesten takapuolia).  Illallisen jälkeen ravintolan tarjoilija vielä soitti meille taksin takaisin Duong Dongiin ja niin oli jälleen yksi hyvin syöty päivä takana Vietnamissa.