Yllättävä suosikkisarja: korkeiden panosten The Sandman
Suosikkisarja: The Sandman (Netflix)
Kirjoitus sisältää viittauksia juoneen, mutta ei varsinaisia spoilereita.
Katsoin Netflixin kauan odotetun The Sandmanin. Ja pidin siitä. Tämä oli pieni yllätys, ei mun kuulunut pitää. The Sandman ei ole lainkaan ”mun sarjoja”. En minä tavallisesti fanita tummasävyisiä, kulttisarjakuviin perustuvia viimeiseen asti hiottuja fantasiaseikkailuja. Aioin katsoa The Sandmania ihan vaan hetkisen, jotta osaisin kirjoittaa siitä. Kuittailla ehkä jotain nokkelaa, valittaa ja pyöritellä silmiäni.
Noh, en katsonut vain hetkistä, katsoin koko homman, koko 10-jaksoisen ensimmäisen kauden. Ja voin tietysti kuittailla ja valittaa, mutta paljon vähemmän kuin olin kuvitellut. En odottanut, että The Sandman kiinnostaisi minua sellaisella ”vielä yksi jakso” -tavalla.
The Sandman on korkeiden panosten sarja. Rakastetun Neil Gaimanin rakastetun sarjakuvauniversumin saaminen sivuilta ruuduille kesti vuosikymmeniä (sarjan pohjalla oleva DC Comicsin sarjakuva ilmestyi vuosina 1989-1996). Gaiman itse on ollut torppaamassa leffa- ja sarjaversioita vuosien varrella, ja The Sandmania pidettiin pitkään liian monitasoisena, monimutkaisena ja vaikeana filmatisoitavana. Kokeellinen tarina hyppii vuosisadalta toiselle, maailmasta ja tunnelmasta toiseen ilman selkeää alkua, keskikohtaa ja loppua. Päähenkilökin on abstraktin käsitteen, unien, ihmisolentona kuvattu henkilöitymä, eikä edes kaikkein helpoimmin lähestyttävä sellainen.
Netflix oli lopulta se taho, joka sai Sandman-projektin maaliin — melkoisella hinnalla. Deadlinen mukaan yksittäisillä jaksoilla on ollut jopa 15 miljoonan dollarin hintalappu. Eikä siinä, dollarit kyllä näkyvät. Sandman on visuaalisesti hienoin asia, jonka olen naismuistiin katsonut.
https://www.youtube.com/watch?v=83ClbRPRDXU&t=1s
En ole lukenut Sandman-sarjakuvia, joten en pysty arvioimaan sarjan onnistumista tai epäonnistumista sarjakuvafanin näkökulmasta. Kaikki mitä olen aiheesta lukenut viittaa siihen, että sarja on tehty sarjakuvia kunnioittaen — niin paljon kuin mahdollista. Omia tuotoksiaan kiivaasti suojeleva Neil Gaiman on ollut mukana netflixsoinnissa käsikirjoittajana ja vastaavana tuottajana. Fanit ovat vaikuttaneet melko tyytyväisiltä toteutukseen, vaikka olen minä negatiivisiinkin näkemyksiin törmännyt. Se lienee väistämätöntä, kun rakastettu ja monille tärkeä teos siirretään ruudulle.
Minä olin kuvitellut, että Sandman olisi jotenkin kylmä ja sieluton — en tiedä miksi. Kai vain yleensä pidän kotikutoisemmista ja leppoisammista sarjoista kuin mitä tällaiset visuaalisesti loisteliaat jättituotannot mun silmissä tuppaavat olemaan. Sandmanissa oli kuitenkin yllättävän paljon sydäntä ja paikoitellen huumoriakin (unohdetaan vitosjakso). Jotain sellaista tarttumapintaa, josta minäkin — siis tyyppi, joka yleensä pyörittelee silmiään suureellisille fantasiasarjoille — sai kiinni. Vaikka sarjassa tapahtui kaikenlaista hurjaa ja hassunkurista, pohjalla oli kuitenkin isoja, universaalisti ymmärrettäviä teemoja. Kutosjakso ja Kirby Howell-Baptisten esittämä lempeä Kuolema olivat mun suosikit. Muutenkin Loputtomien mutkainen perhedynamiikka oli hauskaa katsottavaa. Oletan, että jos ja kun kakkoskausi tulee, saamme lisää Intohimoa (Mason Alexander Park) ja muita sisaruksia.
Siitä kuittailusta ja valittamisesta…
Ensinnäkin pidin huomattavasti enemmän jaksoista 1–6 kuin lopuista neljästä. Ensimmäisen kauden pohjalla on kaksi ensimmäistä sarjakuva-albumia Preludes and Nocturnes ja The Doll’s House, ja tämä palapeli näkyi. Jos ajattelen kautta kokonaisuutena, siitä puuttui punainen lanka. Toka puolikas oli tavallisempaa ja tylsempää katsottavaa — enkä oikein olisi enää jaksanut uusia hahmojakaan.
Uuden hahmogallerian sijaan olisin halunnut saada enemmän irti päähenkilöstä (tai ainakin nimihenkilöstä), Tom Sturridgen esittämästä Unesta / Morfeuksesta. Tietää miksi hän toimii kuten toimii, nähdä hänen kasvutarinaansa enemmän. Jos olen oikein ymmärtänyt, sarjakuvissa Uni ei aina ole kaikkein sympaattisin tyyppi, ja nyt tästä ikävästä puolesta nähtiin vain ripauksia. Olisitte antaneet Unen olla kunnolla kusipää!
Sarjan kunniaksi on sanottava tämä: epäfilmatisoitavana pidetystä materiaalista oli onnistuttu kasaamaan sarja, joka koukutti myös fantasiasarjoja vierastavan, Sandman-sarjakuvia tuntemattoman meikäläisen. Ei nyt mitään ikuista suosikkikamaa, mutta oikein mainiot ja visuaalisesti hienot 10 jaksoa. Suosittelen! Eikä kannata pelästyä, jos lähdemateriaali ei ole tuttu, kyllä tarinasta kiinni saa.
Päättäisin kirjoitukseni johonkin näppärään sanaleikkiin unista ja painajaisista, mutta ne taitavat olla kaikki jo käytetty.
The Sandman katsottavissa Netflixissä.
LUE MYÖS
SEURAA BLOGIA: