Esittäytymispostaus vain viisi ja puoli vuotta myöhässä
Suosikkityyppi: tuota… minä itse?
Okei. Kävi ilmi, että on vaikea kirjoittaa blogia tv-sarjoista, jos ei voi kirjoittaa tv-sarjoista. Mut hei, periaatteet ja niin. Olemme joka tapauksessa tulleet pisteeseen, jossa A) toivon kovasti että ne hiton lakot loppuvat jotta pystyn kirjoittamaan mitään järkevää ja B) mun on kaivettava luonnoksistani kirjoitus, jonka ensimmäinen versio on tallennettu yli neljä vuotta sitten. Tarkemmin 21.3.2019.
Katsokaas: silloin kun viisi ja puoli vuotta sitten aloitin tämän blogin, en koskaan kirjoittanut sellaista näppärää ”hei, minä olen X”-postausta. Siis että jengi tietäisi kuka tätä kirjoittaa. Vuosien varrella olen aina silloin tällöin miettinyt, että olishan se ihan kohteliasta esitellä itseni, päivittänyt sitä maaliskuussa 2019 aloitettua postausta — ja sitten kuitenkin aina jättänyt sen julkaisematta.
Keskustelut pääni sisällä ovat menneet jotakuinkin näin:
”Camoon M, jos nyt vaan julkaisisit sen. Mitä hiton väliä??”
”Ei ei, jos nyt en kuitenkaan, ketä kiinnostaa?”
”Kiinnostaahan sinuakin minkälaiset tyypit kirjoittavat niitä blogeja, joita sinä luet.”
”Aivan eri asia!”
”K.”
”No mutta tietoturva ja identiteettivarkaudet, ei kannata julkaista mitään henkilökohtaista internetissä.”
”Sinä poistit siitä postauksesta sisarustesi sukupuolet ja vanhempiesi kissan nimen (true story), ehkä olet kuivilla.”
”Hei, jengi tietää jo että rakastan Parks and Reciä ja huonoja rom comeja, eikö se riitä?”
”Huoh, hyvä luoja että olet raskas tyyppi.”
Joooo, mun pään sisällä ei ole aina kaikkein leppoisinta.
Mutta siis oikeasti: mitä hiton väliä? Ja siis, desperate times…
Joten hei vaan, tässä meitsin esittäytymispostaus vain reilut viisi ja puoli vuotta myöhässä. Se on muotoa elämäni aakkoset, koska blogiklassikot ovat klassikoita syystä.
Arsenal, suurin urheilurakkauteni tuo pohjoislontoolainen jalkapalloseura. En erityisemmin pidä siitä, että mielialani on sidoksissa joukkoon pallon perässä juoksentelevia parikymppisiä miljonäärejä, mutta minkäs teet. #coyg
Blogi! On hauskaa kirjoittaa juuri siitä mistä itse haluaa. Tuntuu kivalta, että on oma pieni nurkkansa netissä. Kirjoitan Suosikkiasioita samanaikaisesti täysin vakavissani ja sataprosenttisen läpällä. Vakavasti tai läpällä, olen saanut tästä paljon iloa.
C
D
→ saanko yhdistää C:n ja D:n? CD! Eli musiikkia. Olen vielä sitä sukupolvea, joka on ostanut CD-levyjä (ja lapsena kuunnellut kasettejakin, mutta ei nyt mennä siihen). Väittäisin, että Spice Girlsin Spiceworld on ollut ensimmäinen itse ostamani CD-levy. Olin Spaissari-fani. Teini-ikäisenä kuuntelin The Killersiä, Good Charlottea, Arctic Monkeysiä ja The All-American Rejectsiä. Nyt kuuntelen Phoebe Bridgersiä. Ja musikaalien soudtrackeja. Ja höpsöjä kasari- ja ysärihittejä. Ja ikuisesti Taylor Swiftiä. Ja edelleen The Killersiä. Ja aina tsemppibiisejä.
Elämänohjeeni, à la aikamme suuri filosofi Alexis Rose:
(jos luit sen kiusallisen sekasotkun tämän postauksen alusta, kenties huomaat etten ole aina hyvä noudattamaan omia ohjeitani)
Fun fact! En ole koskaan juonut kupillista kahvia tai polttanut tupakkaa. Okei nuo olivat melko tylsiä faktoja. Ehkä oon vähän tylsä.
G. G? En saa päähäni kuin sanan golf. Ja siis minä en pelaa golfia. Mutta fantasiaelämässäni todellakin pelaan golfia; ajan tyylikkäille golfkentille tyylikkäällä Mersulla, pukeudun tyylikkäisiin golfasuihin ja olen all around -tyylikäs golf-ihminen. Ehkä ensi kesänä hankin green cardin. Golfin sijaan olen elämäni aikana harrastanut tennistä, salibandya ja telinevoimistelua — viimeistä huonolla menestyksellä koska olen pitkä, kankea ja pelokas.
Helsingin yliopisto, siellä kävin kouluni. Parasta yliopistovuosissa: ystävät ja Pääkkärin kahvila (ja Cafe Portaali, Metsiksen Unicafe, Gaudeamus… oikeastaan kaikki mestat joissa saattoi hengata kaverien kanssa luentojen välillä ”opiskelemassa”). Yliopiston takia H:ni on myös Helsinki, muutin tänne opiskelemaan ja jäin. Rakastan Helsinkiä.
Ikäni? 34. Voisin kai periaatteessa kärsiä ikäkriisistä, sillä en ole ”saavuttanut” monia asioita, joita ”kuuluisi” olla saavuttanut kolmekymppisenä. Lähinnä kai mennä naimisiin ja saada lapsia. Mutta en oikein osaa ikäkriiseillä. Ai että valittaisin, että olen saanut elää taas yhden vuoden lisää? Kun samalla niin moni ei saa. Noup.
Joensuu, sielläkin olen asunut! Noin puoli vuotta kun olin 20, opiskelin hetken Joensuun yliopistossa. Selkein muistoni: pyöräilin opiskelijabileistä kotiin keskellä kylmintä ja lumisinta talvea. Yön aikana oli satanut lisää lunta, eikä aurat olleet kello neljältä aamuyöstä ehtineet kaikkialle. Mutta kallista joukkoliikennettä — saati taksia! — ei pihi opiskelija voinut käyttää. Ei, vaikka pyörällä ei päässyt eteenpäin ja kotiin oli viisi kilometriä. Edellä polki vaihtareita jostain lämpimästä maasta. He kaatuilivat pyörillään jäisellä autotiellä. Pohjois-Karjala, hyvä paikka olit sinäkin. Et vain oikea paikka minulle, etelärannikon lapselle.
Kotka, kotini aina, vaikka en olekaan asunut siellä 14 (!?) vuoteen. Mutta born and raised, mihin siitä pääsee. Miä oon Kotkast. Nykyisin puhun poukkoilevaa Kotkan ja Helsingin murteiden sekä kirjakielen hybridiä. Miä mä minä... kaikki sekaisin. Mitä pidempään olen ollut poissa ja mitä kauemmas olen matkustanut, sitä enemmän rakastan Kotkaa. Ja samanaikaisesti livun koko ajan kauemmas kotkalaisuudesta. Se vähän rikkoo sydäntäni.
Luonteeni? Introvertti (yllätys, tiedän). Vähän liian mukavuudenhaluinen, mutta ahkera silloin kun pitää olla. Yhtä aikaa ihan sama, ei kiinnosta, olen kuka olen take it or leave it ja Taylor Swiftin mirrorball. Vahva usko ihmisten ja maailman hyvyyteen ja siihen, ettei mitään pahaa tapahdu mutta on 95 prosenttia ajasta täysin vakuuttunut että todellakin pahin mahdollinen tapahtuu. Miettii liikaa. Tarkastaa ainakin kahdesti että lieden levyt ovat kiinni ennen kuin lähtee kotoa. Piilopehmo. Sarkastinen. Omasta mielestään fiksu tyyppi, jolla on parhaat läpät ja loistavat suosikkiasiat. Fangirl. Ärsyyntyy, jos ei tiedä mitä maailmassa tapahtuu ja mistä puhutaan. Asioiden googlettaja. Yrittää parhaansa.
Maisa, minä. Nimeni. Mulla saattaa olla melko monta M-kirjaimella alkavaa lempinimeä, mutta ei niistä sen enempää. Maisa on suosikkityyppini numero 1. Koska olen vahvasti sitä mieltä, että jokaisen pitää olla oma suosikkityyppinsä numero 1. Love yourself first ja sitä rataa.
Netflix. Aloitin tämän blogin aikoinaan, kun halusin kirjoittaa kaikista Netflix-sarjoista, joita katsoin. Nyt kirjoitan niistä kolmestatuhannesta suoratoistopalvelusta, joita nykyään käytän. Tämä blogi on hyvä väline siihen, että pysyy kartalla mitä sarjoja ja leffoja on tulossa mistä ja milloinkin.
Osaan tehdä origami-kurjen ja aivan pätevän kärrynpyörän. Osaan kirjoittaa paremmin kuin puhua — jos ei oteta huomioon pään sisäistä puhetta, ajatuskeloissani olen hyvin sujuvasanainen. Osaan kyrilliset aakkoset, mikä on suurin piirtein ainoa jälki 11 vuoden venäjän opiskelusta. Osaan olla olematta pyörittelemästä silmiäni vaikka tekisi mieli pyöritellä silmiä. Osaan pelata Super Nintendoa, mutta vain niitä klassikko-Marioita. Osaan sen Suomen presidentit -litanian vaikka unissani. Osaan olla ärsyttävä besserwisser. Haluaisin osata laulaa ja soittaa pianoa ja tehdä ollien skeittilaudalla ja pitää vakuuttavia puheita.
Pubivisat! Rakastan, koska osaan olla ärsyttävä besserwisser ja pubivisoissa siitä on hyötyä.
Q … Q. Q? Tuota… Q… kuu.. tähdet… yö… Yö… Olli Lindholm… muusikko… musiikki… ala-asteella suurin kriisini oli se, kun sain musiikin teoriakokeesta kutosen. Oikeasti, kyyneleitä sen kutosen takia. Ala-asteaikani taisi olla melko helppo jos tuo oli isoin ongelmani. PS. M, ihan hyvin pärjäsit elämässä vaikka sait kerran kutosen. Ei sinusta muusikkoa tosin tullut.
Rakastan merta, irtokarkkeja, Tony’s Chocolonelya, Arsenalia, tärkeitä ihmisiä, tv-sarjoja, kevättä, fandomeita, paperivalokuvia, kissavideoita, Red, White & Royal Blueta, hotelliaamupaloja, Trivial Pursuitia ja tyyppejä, jotka ovat innostuneita asioista.
Sisarukset, niitä on kaksi, minä olen keskimmäinen lapsi. Mulla on paha tapa pyöritellä silmiäni kaikelle sentimentaaliselle lässytykselle, mutta yritän nyt lausua jotain vilpitöntä: en voi kuvitella elämääni ilman sisaruksiani. On kiva tietää, että ainakin kaksi ihmistä on aina mun puolella, tapahtui mitä tapahtui.
Toimittaja, se minä olen ammatiltani. Tai siis olin silloin, kun vuonna 2019 aloitin tämän postauksen kirjoittamisen. Nyt olen ollut jo hyvän tovin muissa hommissa, mutta toimittajan ammatti-identiteetti on jossain tuolla syvällä edelleen.
Urheilu. Siitä minä työkseni kirjoitan. Tai siis kirjoitin. Aiemmin. Kun olin toimittaja. Nyt saan olla vain urheilufani. Kivaa sekin. Parasta urheilussa? Se on yksi harvoja asioita, joka voi olla samanaikaisesti maailman tärkeintä ja maailman turhinta.
Viestintä. Sitä minä opiskelin. En ollut kaikkein aktiivisin #kannu4ever tai #mediannainen, mutta ihan hauskaa mulla oli. Sain ystäviä, jotka ovat ystäviäni yhä. Sain hienolta kuulostavan tutkinnon. Olin vaihtarina Amsterdamissa, joka on huippumesta. Pukeuduin ainakin kolmesti valtsikan punaisiin haalareihin. Opin ja unohdin habermasit, hallit ja foucault’t. Nyt muistelen vähän haikeudella Portsun lauantaitedareita, vaikka olivat silloin tuskaa.
W ..W?? Koska yllä puhuin viestinnän opinnoistani, mieleen tulee vain Wiio. Meil on bissee, hauskaa ja Wiio… Osmo A. Wiio oli varsin vaikutusvaltainen viestinnän proffa. Ei millään lailla merkityksellinen elämäni kannalta, hän vaikutti Helsingin yliopistossa kauan ennen minun aikaani. Tai no, olenhan minäkin Wiion lakeja opiskellut. Viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta. Ensimmäinen Wiion laki siinä niin. Mutta en minä voi omistaa kirjainta professorille. W. W? W? WWF? Eläimet? Eläimet! Kun olin lapsi, meillä ei ollut koskaan lemmikkieläintä. Ei koiraa, ei kissaa, ei hamsteria. Minä olen allerginen kissoille, siinä yksi syy. Kun muutin pois kotoa, äiti otti heti kissan. Nyt porukoilla on tuhansien lempinimien kissa, joka on täysin puolueettoman mielipiteeni mukaan kissoista paras.
X x x x — mikä alkaa X:llä? Ei mikään ala X:llä. Tulee mieleen vain yhtälöt. Kerrottakoon siis, että olen maailman huonoin matematiikassa. Mulla ei ole lainkaan laskupäätä. Okei, ehkä nyt vähän liioittelen. Osaan minä laskea yhteen ja tehdä helppoja prosenttilaskuja. Muistan jotenkuten kertotaulut ja osaisinko jopa edelleen käyttää jakokulmaakin. Nämä ovat kuitenkin asioita, jotka on opittu neljänteen luokkaan mennessä. Siitä eteenpäin menee liian vaikeaksi. Yläasteella vielä pärjäsin kohtalaisesti, koska kaavat saattoi opetella ulkoa. Lukiossa oli jo hankalaa, kun olisi pitänyt oikeasti ymmärtää ja soveltaa. En kirjoittanut edes lyhyttä matikkaa.
Yksin matkustaminen. Sitä olen tehnyt jonkun verran. Olen eksynyt Venetsiassa, eksynyt Brisbanessa, eksynyt Kölnissä… palloillut suurkaupungeissa, aina löytänyt tieni ja pärjännyt. Yksin matkustaminen on tietysti opettavaista. Minä olen oppinut muun muassa sen, että matkustan mieluummin muuten kuin yksin. Eli ehkä parempi Y olisi ystävät. Koska ystävät rocks.
Z — kirjoitin juuri googleen suomalaiset sanat jotka alkavat Z:lla. Zen, zeppeliini, zombi, zoologia, zoomata… suosikkini oli zeniitti, joka tarkoittaa taivaan ylintä pistettä eli kohtaa, joka on suoraan katsojan pään yläpuolella. Nyt tiedetään sekin.
Å åååå? Suomalaiset sanat jotka alkavat Å:lla oli vähän nihkeempi googletus. Åkei, ei sit.
Äiti ja iskä, vanhempani mun. Paras asia, jonka olen heiltä saanut? Onnellinen ja turvallinen lapsuus. Ikävin asia, jonka olen heiltä saanut? Huono näkö ja epätasaiset hampaat.
Öööö, mitä vielä haluan sanoa? Kai kiitokset. Kiitos, jos jaksoit lukea tänne asti ja kiitos jos olet lukenut kirjoituksiani. Olen iloinen jokaisesta klikkauksesta ja lukuhetkestä. Aidosti. Täysin vakavissani, en yhtään läpällä.
LUE MYÖS: